lauantai 31. joulukuuta 2016

VIIMEINEN SIVU - 2016

 " Mä olen päättänyt, että vuodesta 2016 tulee parempi kuin edeltäjänsä. Sellainen vuosi, mitä haluan sitten vuoden loputtua muistella hymy huulilla, sellainen vuosi joka antaa kokemuksia, muistoja ja hetkiä. Naurua ja onnistumisia. Oivalluksia ja ihania ihmisiä mun ympärillä. "

- Linda 2015


Vuosi 2016 lähenee loppuaan ja valitettavasti vuosi sitten kirjoittamani tekstin pätkä ei pidä kokonaisuudessaan paikkaansa, vaikka kuinka niin toivoisin. 

En tiedä auttaako tässä lorut, sanat, muistot tai runot. Ehkä ei mikään edellä mainituista.

Olen vain helpottuneen onnellinen, että juuri tämä kyseinen vuosi kääntyy kohti loppuaan ja kirjalla on jäljellä enää viimeinen sivunsa, jonka jälkeen kirja suljetaan, sen nyörit solmitaan tiukasti kiinni ja haudataan jonnekkin kauas syvälle kaapin pohjalle.

Mutta, olihan vuodessa hyvääkin. Sitä on aina, välillä vain vähemmän.


Kiitos sinulle, joka olet seurannut tämän vuotista matkaani. Ehkä nyt on hyvä toivottaa juuri sinut, - vuosi 2017 tervetulleeksi. <3


torstai 29. joulukuuta 2016

JOULUN JÄLKEISTÄ AHDISTUSTA

Niin se joulu tuli, se tuli lämpimästi tuoden talon täyteen tuoreen kuusen tuoksua, vasta leivottujen piparien leipomista, se toi mukanaan joulu lauluja, odotusta ja jännitystä. Vastapainoksi se toi rauhaa ja rakkautta. Se toi toivoa ja iloa ja onnellisia kasvoja.

Niin se joulu tuli ja meni.


Sydämmellä tuntuu möykky, inhottava ja painava, joka saa onnellisenkin hymyn kääntymään alaspäin. Vaikka joulu olikin ihana ja lämmin henkinen, on mun ollut silti vaikea päästä oikeaan rentoon ja rauhalliseen fiilikseen. Jotenkin kaikki vaan ei tunnu miltään, loma ei tunnu lomalta, päinvastoin. Mielummin olisin töissä kuin pyörittelisin peukaloita kotosalla. Ärsyttää, että kerrankin kun on lomaa, en osaa nauttia siitä, mitä ideaa on pitää lomaa jos ei o minkäänlaisia loma suunnitelmia? Kaverit ovat töissä ja ties missä maailman matkailullaan...


Joulun jälkeinen ahdistuneisuus näkyy myös kasvoiltani, ihoni kukkii pahemmin kuin moniin moniin kuukausiin. Oikeen inhottaa peilistä katsoessani miltä kasvoni näyttävät. Valitettavasti mä olen sen verran pinnallinen ihminen, että jos mun ulkoinen olemus ei mua miellytä, se valtaa mut samantien negatiivisillä tunteilla. Ja vaikka en jouluna ruoka tai konvefti övereitä vetänyt, vaan päinvastoin erittäin kohtuudella nauttien, on jostain syystä mun naama erittäin huonossa kunnossa. Uskon, että se voikin johtua alitajunnaisesta stressistä ja ahdistuksesta eikä niinkään ruuasta mitä olen syönyt.


Uusi vuosikin on aivan nurkan takana, eikä mua kauheasti miellytä sitä edes juhlia. Olo kun ei ole nyt mikään maailman mahtavin, tuntuu, että itse meikkaaminenkin vastenmieliseltä puuhalta ja siksi olenkin viettänyt muutamat päivät täysin ilman meikkiä toivoen, että se edes vähän auttaisi tätä tilannetta. - Olisihan se kiva viettää uusi vuosi hyvällä fiiliksellä kokonaisvaltaisesti.

Lomaa mulla on edessä vielä ensi viikkokin. Kenties loppuviikosta käyntiä keski-suomessa ja rakkaan ystävni paluuta yli puolivuotiselta maailman matkaltaan <3


Huomenna olisikin luvassa Vain elämää konsertti äidin kanssa, joka onkin muodostunut jo meidän perinteeksi! Eiköhän se hymy jo sieltä löydy ja kenties lauantaina olisin jo paremmilla fiiliksillä. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu tältä. Tyhjältä.

torstai 22. joulukuuta 2016

KAKSI YÖTÄ JOULUUN

Näinhän se aika vaan kuluu, että itse aattoon on aikaa jäljellä enää vain huominen päivä! Tänään olikin ostamassa viimeiset lahjat ja taputtelin työt tältä vuodelta pakettiin viimeisen työpäivän merkeissä!

Vaikka joulumieltä vallitsevan sään takia ei ehkä ole niin paljon, kuin jos maa olisi valkoinen, uskon että viimestään aattoa edeltävänä päivänä pääsen joulutunnelmaan kuusen koristelun ja pipareiden leipomisen parissa!


Mulla alkoikin tänään kahden viikon loma!! Ei tunnu yhtään siltä, että loma olisi tulossa, jotenkin ei yhtään osaa vielä tajuta, että saa seuraavat viikot vain lomailla. Loman aijon pyhittää vaan olemiselle, kaikelle rennolle ja just sille mitä millonkin haluan tehdä! Ihanaa, ettei hetkeen tarvitse täyttää mitään velvotteita vaan saa olla ja olla.

Joulu pyhitetäänki meillä tuttuun tapaan perheen kesken olemiselle, hyvälle ruualle, kirjoille, elokuville ja rauhottumiselle, - täydellistä sanon minä! Joulun pyhät vietänki ihan koti kotona.

Elinen päivä menikin sängyn pohjalla, kun aamulla heräsin erittäin mojottavaan pääkipuun mikä ei tuntunut millään hellittävän, kamalaa, onneksi en joudu kärsimään tollasesta usein!


Onneksi tänään pääsin vielä töihin heittämään osalle lapsista ja työtovereista joulun toivotukset. 
Ja niin minä sanon nyt myös sinulle; nauti, rentoudu, vedä joulupukki suklaa överit tai älä vedä, nauti hyvästä ruuasta, lue uutta kirjaa jonka olet saanut lahjaksi tai katso perheen kesken animaatio piirrettyjä tai pelaa joka vuotista inhokki peliäni monopolia. Pidä villasukkia jalassa ainakin kokonainen päivä äläkä edes ajattele päällesi epämukavia kiristäviä vaatteita, ellet sitten aattona halua pukeutua siististi. Haistele kuusen tuoksua, mutta jos teillä ei oikeata löydy vaan muovinen ajaa tätä paikkaa osta kuusen tuoksuista hajustetta ja suihkuta se kuusi täyteen. Makoile sohvan uumenissa niin, että siihen painautuu kunnon jälki, vastapainoksi jos siellä teilläpäin on lunta, käy laskemassa pulkkamäekä! Täällä etelä-suomessa kun voi ihan hyvin vaikka pyöräillä aattona jos säässä ei muutoksia tapahdu..

Mutta ennen kaikkea, rauhallista, ihanaa onnen ja halauksien täyteistä joulua just sulle! Rakasta, - niin mäkin aijon <3

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

KUN ON LIIAN MONTA MINÄÄ - SOMEMAAILMAN MINÄKÖ?

Tiiättekö, kun joskus saatte kutinan, inpiksen, hyvän viban juuri sitä teidän juttua kohti? Ootte varmoja, että " jes, just tällästä mä haluan tehä tai tälläinen olla, tälläiseltä haluan näyttää". Juuri sellaisena on hyvä ja hyvä niin, ootte varmoja siitä ja teette töitä sen teidän jutun eteen pitääksenne sen sellasenaan.

No, entä kun huomaatte, että palaatte välillä takapakkia lähtöruutuun? Sinne mistä olit lähtenyt ja pättänyt ettet sinne nyt ainakaan enää palaa tai entä, kun huomaatkin olevas liian pitkällä tän uuden itsesi ja ajatuksesi kanssa, että sua alkaa epäilyttään. Meninkö mä sittenkin liian pitkälle häh?

Tarkennan. - Koska en usko, että saitte edes jutun jujusta kiinni tai jos saitte, niin psiteet siitä, - noin.




Mä kun oon vähän tällänen tuuliviiri, ja oonkin tässä vuosien mittaan huomannut, että on vähän niiku monta Lindaa. Erilaista sellaista, eri tilanteissa käyttäytyvää ja erilailla olevaa.

No sehän on selvää, että jokasella on se koti, koulu, työpaikka, kumppani ja kaveri - minä.
Mutta entä ku olis vielä se sosiaalisen median - minä? Blogi ja instagramm -  minä?

Joo-oh, tota nyt on ehkä vähän liikaa monta minää vai mitä?

Jokaisella varmasti muodostuu aikalailla ne omat persoonat millainen on missäkin tilanteessa, mutta välillä mua itseänikin hämmentää.

Ja no koska...

Instagammissa haluan olla hieman erilaisempi kuin täällä blogissa, esim usella bloggaajalla ig-tili on vähän niinkuin se blogin jatkumo, mutta mulla taas täysin päinvastainen. Ja kun mä vertaan esim mun blogin ja ign sisältöä niin mua hämmentää, että kumpaako mä olen? Tai haluan olla?

Tänne kun tulee helposti kirjoitettua ajatuksia, mietteitä, pohdintaa ja oman elämän iloja ja suruja. Vähän pelkistetympää ja siistimpää kuvamateriaalia. Sellaista omalla tavallaan kaunista materiaalia, kun taas ig-tilini täyttyy ties millaisista kännykällä napatuista fiilis tai tunnelma kuvista.



Mä rakastan kumpaakin puolta, mutta välillä olis helpompi heittää tännekkin jotain, "ei niin tarkkaan mietittyjä kuvia". Heilahtaneita otoksia, jotka on just siks heilahtaneita koska käsi tärisee liiasta nauramisesta.

Ja koska mä tajusin taas kerran, ettei mun tai mun blogin tarvi elää minkään bloxsin sisällä pelkäämällä, että sen reunat haurastuu pelkästä kauhusta ja epätasapinoisista kuvista ja muusta, päätin kuvittaa tämän postauksen juuri sellaisilla kuvilla.

Olkaapa hyvät <3


Ja hei, mua voi seurata instagrammissa; lindalku & snäpissä; linda.alku

maanantai 12. joulukuuta 2016

MYÖNNETTÄVÄHÄN SE ON

Myönnettävähän se on. 

Tai voisihan sen siis suoraankin sanoa.

Bloggailu on jäänyt pahemmin kuin olisin halunnut, - kuin olisin halunnut myöntää.
Asiaa ajattelin vasta viikonloppuna kun avasin ensimmäistä kertaa viikkoon koneen kannen, selailin vuoden aikana tullutta postaus määrää ja on sanomattakin selvää; se on säälittävä määrä siihen nähden mitä muut vuodessa postaavat.

Suljin koneen ja annoin olla. 


En muista millon viimeksi olisin ylipäätään käyttänyt konetta näin vähän, sähköpostit ja muut tärkeät asiat olen saanut hoidettua puhelimella joten läppärin käyttö on täysin jäänyt.

Ehkä myös senkin takia, että mua hävettää, ärsyttää ja inhottaa myöntää, että näinkin rakas harrastus on lähes jäänyt olemattomiin, minkä takia koneen avaaminen on ollut vastenmielistä.

Kyllähän sen kaikki tietää, että puolet vuodesta on pimeää ja valoa on juuri silloin kun olen töissä, kyllähän sen kaikki tietää, ettei ne kuvat ja teksit tänne ajatuksen voimalla tule, kyllähän se tiedetään, että usein kuvien ottoon tarvitaan kaksi ihmistä. Mutta entäs kun onkin vain yksi?


Tekstistä ei yleensä pahemmin pulaa ole, enemmänkin kuvista, - joka on aikalailla tän koko homman suola. Ainakin mielestäni kuvat tuovat usein enemmän kuin sanat antavat. Tai ehkä toisin päin, no kuitenkin, - ilman kuvia ei tee mieli postailla, koska kuka jaksaisi lukea blogia päivästä toiseen vanhoilla kuvilla tai ei kuvilla lainkaan? - Niinpä.

Niin kuin mä olen jo aikaisemmin kertonut, on mun työtahti tiukentunut tässä marras-joulukuun aikana ja usein oonkin koko päivän liikenteessä ja vielä valonpuutteen takia kuvilu onkin mahdotonta, mutta entä ne viikonloput? 

Muutama 2016 vuoden lemppari kuva.

Usein kun siihen kuvaustilanteeseen tarvitaan kaksiosapuolta, ei se pahemmin yksinään onnistu. Ja vaikka omistan ison kourallisen ihania ystäviä, on heistä vain muutama sellainen, joiden kanssa tykkään ja haluan kuvailla. En halua pakottaa ystäviäni kuvailemaan kanssani jos se ei heille tunnu luontevalta. Joten, näin on kuvien laita.

Äh. harmittaa ja pirusti. 

Mutta silti mä haluan jatkaa tätä, ainakin niin kauan kun se hyvältä tuntuu.

torstai 1. joulukuuta 2016

ENSIMMÄINEN JOULUKUUTA 2016

Sinun pois menostasi on ensi kuussa jo vuosi. - Vuosi.

Jos olisin ikinä tiennyt vuosi sitten, miten asiat menisivät en olisi uskonut.

Enkä usko, ymmärrä vieläkään.

Joulukuu 2015. Yksi elämäni raskaimmista kuukausista, jota harva päältä päin näki. Muistan ne punasilmäiset huonosti nukutut yöt ja tuskan tunteen, joka sykki rinnalla päivästä toiseen. Silloin ensimmäisen kerran asiat olivat niin huonosti, että romahdin kesken työpäivän. Annoin sen kaiken pelon ja tuskan tulla vulaana ulos ja ainut mitä sain sanotuksi ääneen oli " en halua, että hän kuolee".
Muistan ne työkaverin halaukset, ne jotka tuntuivat silloin suurelta avulta mitä tarvitsin, ensimmäisen kerran sanoin ääneen oman tuskani ja pelkoni.

Silloin hautajaisten jälkeen ajattelin naivisti, että vuoden kuluttua oloni olisi varmasti helpompi, olisi helpompi hengittää, - olla ja elää hyvien muistojen kanssa.

Ja nyt kun se vuosi lähenee aikarajaansa, tuntuu se minusta ennemmänkin kuukausilta. Sumealta pitkältä ajalta, jonka aikana olen käynyt lähes päivittäin tapahtumia ja muistoja läpi, lähes tahtomattani. Sellaisia, joiden olemassa olon toivoisin unohtavani.

Luin artikkelin, missä kerrottiin, että läheisen menettämisen ymmärtämiseen ja asian käsittelyyn voi mennä kolmekin vuotta, ellei enemmän tai vähemmän. Raskaimpia ovet merkkipäivät, juhlapyhät, joulut ja juhannukset ja niin edespäin. - Yhteiset merkkihetket, jotka vietetään yleensä perheen kesken.

Uskon, että tulee aika kun katson taakse päin, mielessäni ajan kultaamat muistot. 

Mutta päällimäisenä ajatuksena näinä kaikkina kuukausina on kuitenkin ollut olo, että milloin tämä helpottuu?

Ajan myötä, kaikki sanovat.

Ja ehkä se suru ei lähdekkään pois, sen kanssa on opittava elämään.

<3

maanantai 28. marraskuuta 2016

ERILAISIA KOHTAAMISIA

Kun te tapaatte ja näette ihmisiä, - töissä, koulussa, kaupassa, kadulla, asikaspalvelutyössä, salilla, rappukäytävässä, lentokentällä, bussissa ja niin pois päin.

Ajatteletteko koskaan mitä niillä ihmisillä on tarinana? Jaettavana, kerrottavana, sydämellä, mielenpäällä? Millaista on juuri sen ihmisen elämä sillä hetkellä? Se joka, joka torstai-ilta astuu kanssasi samaan lämpimään jooga saliin? Tai sen, jonka näät joka päivä nousevan samaan bussiin kanssasi seuraavalta pysäkiltä? Tai sen, johon törmäät viikoittain lähi kaupassasi? Entä hän, jonka näet usein rappukäytävässä, mutta ette muuta kuin moikkaa toisianne. 


Mihin nämä kaikki ihmiset ovat menossa, miksi juuri silloin tai miksi ovat juuri silloin siellä? 
Onko heillä ollut pitkä ja raskas päivä ja päättävät sen torstai-illan joogaan, tai onko joka aamun nouseva henkilö tänään väsynyt, huonolla tuulella tai onko hänellä huolia ja hän halua äkkiä lämpimään bussiin ja hukuttaa ajatuksensa hupun sisään? Entä lähikaupassasi oleva henkilö, onko hänellä ollut mieleikäs päivä vai erittäin tylsä ja pitkäveteinen?

Onko heillä lapsia, nuoria tai vanhoja? Onko vanhempia tai sisaruksia? Onko avioeroa tai rakkauden täyteisiä päiviä? Onko tyhjyyttä päivästä toiseen ja vain oman itsensä kanssa olemista? Onko läheisellä sairauksia tai itsellään?
Onko jotain mitä tekisi toisin jos saisi? Onko kateutta, pettyneisyyttä tai ylpeyttä?

Paljon tarinoita ja ihmisiä omine tarinoineen, huolineen, murheineen, iloisuuksineen ja helpotuksineen. 

Parin viime viikon aikana olen kohdannut muutaman ihmisen. Kummemmin tuntematta toisiamme olemme alkaneet juttelemaan, olemme jutelleet jonkin aikaa kunnes pian alan kuulemaan tarinoita, elämän kokemuksia, huolia mutta myös kiitollisuutta ja onnellisuutta tämän hetken elämän tilanteista ja menneisyydestä.


Se pysäyttää, hämmentää, - kuinka paljon on kaikkea. Ajatuksia, unelmia, toiveita, tavotteita ja rakkautta. Yksinäisyyttä, murheita ja surua, maseuntuneisuutta, ahdistuneisuutta, peruuttamattomia asioita, hylkäämistä ja ulkopuolelle jäämistä. Kuinka paljon on epävarmuutta, kaipuuta, kipua ja pelkoa. Kuinka paljon on tietämättömyyttä, määrätietoisuutta, riittämättömuuden tunteita, onnistumisia, helpotuksen huokauksia, stressiä, onnellisuutta, kiitollisuutta, luovuutta ja inspiraatiota - Paljon ja sitäkin enemmän. 

Ja kun näitä tarinoita kuunnellen, huomaan, että 23-vuotiaan Espoolaisen Lindan elämä on vasta pienen pieni kukan nuppu tähän kaikkeen verrattuna, eikä se nuppu vielä tiedä mitä sille tapahtuu, joutuuko selviytymään ukkosmyrkyista, vesisateesta tai auringosta paisteesta. 

Mutta sitähän tää kaikki on, elämää.

Olen kuullut sanottavan: elä kuin se olisi viimeisesi.

torstai 24. marraskuuta 2016

PIENI BREIKKI ARJEN KESKELLE KIITOS

Herään aamulla, kurkku tuntuu karhealta, olo on ollut koko viikon todella väsynyt kymmenen tuntisista yöunista huolimatta, - huomaan että vaikka olenkin koko viikon nukkunut erittäin riittävästi, olo ei ole kuitenkaan sellainen. 


Nyt kun lumen sulamisesta on kulunut viikko, huomaa kuinka järkyttävän pimeää on aamusta iltaan, sitä vaan odottaa milloin valostuisi ja pian sitä tajuaakin, että "ei hitto, eihän tässä enää valostu kun klo 3 päivällä alkaa jo hämärtymään". - Jep se vie mehut ja inpiksen itsekultakin.
Ja vaikka mä kuinka rakastan mun arkea: töitä, treenejä, koti-iltoja ja kavereiden näkemistä, välillä mut kalvaa tietynlainen turhaituneisuus. Kun viisi päivää viikossa pyörii aikalailla vaan töiden ja treenien ympärillä, pyhittyy viikonloput yleensä olemiselle ja ystäville. Kuitenkin ne viikonloput tuppaa kulumaan tuossa tuokiossa ja pian taas huomataan uuden viikon alkaneeksi,- huomaan itsessäni pieniä turhautuneisuuden merkkejä.

Miten olis vaikka time out? Pieni breikki, aikalisä tähän viikon keskelle, esim yksi vapaapäivä keskelle viikkoa? Silloin ehtisi tehdä vähän enemmän niitä mieluisia juttuja joita ei aina viilonloppunakaan ehdi.



Mä oon sellainen tyyppi, joka helposti kyllästyy ja turhautuu jos asiat kulkevat jatkuvasti samalla moodilla, - tosin, mä oon myös sellainen joka helppsti jämähtää siihen normaaliin treenit-työt-koti akselille. Höh ja möh. Mä vaan haluisin vähän jotain uutta, jotain jännitystä tai edes sen yhden vapaapäivän viikkoon lisää, että mun into pysyis korkeammalla arjen suhteen.

En pistäis myöskään pahitteeksi maiseman vaihdosta, pientä ulkomaanreissua, uusia kokemuksia ja nähtäviä paikkoja. Olis kyse sitten parin viikon mittaisesta tai pidennetystä viikonloppureissusta. Edes jonkunmoinen reissu tekis varmasti terää, tosin, reissuja ei kuitenkaan ole tulossa kuin vasta ehkä ensi keväänä, siihen asti siis...



Onneksi joululoma häämöttää ja blakkarissa onkin tulossa paljon vapaa-aikaa, ehkä mä sitten saan nautittua kaikesta vapaudesta niin että arkikin maistuu taas paremmalta.

Nyt mä kuitenkin kääriydyn täältä sohvanpohjalta ylös ruuan ja teen laittoon, toivon, ettei töissä tän hetken flunssa aalto ottais vaan otetta mustakin... 

Mites teillä? Sujuuko arki ja maistuuko se mukavalta vai kaipaatko säkin kenties jotain uutta tän kaiken tavallisen keskelle? Tsemppiä jokaiselle tän pimeyden keskelle!

lauantai 19. marraskuuta 2016

BLAKKARIIN 23 VUOTTA JA ELÄMÄ EDESSÄ

Silloin kolme vuotta sitten, kun meikäläinen täytti 20-vuotta tunsin tietynlaista vanhuutta. Sellaista "teinivuodet" oli siinä vanhuutta, - nyt sitten mietitään mitä itseltään ja elämältään halutaan, eiks je?

Joo viissiin niin...


Kolmen vuoden jälkeen mä olen kulkenut ehkä kuoppaisinta tietä mitä ikinä olen. On ollut ylä ja ala mäkiä, vastoinkäymisiä, oivaltamisia, menetyksiä, pelkoa, huolia ja murheita. On ollut iloja ja vatsanpohjassa tuntuvia naurukohtauksia, uusiin ihmisiin tutustumista ja kokemuksia jotka on muovannu mua ihmisenä. On ollut voimaannuttavia hetkiä, kauniita sanoja ja suoraan puhumista, on ollut "mä osaan ja pystyn tähän" tunteita, mutta on ollut myös "mä en osaa mitään enkä ole mitään" tunteita enemmän kuin laki sallii. On ollut monia erilaisia kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa, ihastumista ja vatsanpohjassa tuntuvia perhosia, on ollu syvällisiä ja läppändeerusta sisältäviä juttuja. On ollut heikkoja hetkiä, alakuloisuutta, kyyneliä, mutta vastapainoksi aina jotain hyvää, vaikka olisi tuntunut, että ainut hyvä asia olisi ollut se, että pääsee illalla nukkumaan pitkän ja raskaan päivän jälkeen.

On ollut kaikkea sopivalla määrin.



Kun mä käyn läpi mielessäni kolmea edellistä vuotta se saa tuntemaan niin monenlaisia tunteita, etten tiedä nauraa vai itkeäkkö. Ehkä jopa ne kolme vuotta ovat olleet tähän astisen elämäni kasvu vuodet, ne kulmakivet jotka ovat olleet erittäin merkityksellisiä juuri minulle, - millaiseksi olen tullut juuri nyt ja mihin olen menossa.

Yritän muistaa aikaa tasan kolmen vuoden takaa. Vietin viimeistä Nuoriso-ohjaaja vuottani ja asuin vielä koti kotonani, olin juuri muutamaa viikkoa aijemmin palannut Teneriffalta takaisin lumettomaan ja synkän puhuvaan marraskuiseen suomeen, jonka ensimmäisenä iltana itkin, - miksi täällä tunuti tältä, mä tahdon takaisin!?

Muistan kun me tyttöjen kanssa palasimme kouluun muutaman viikon jälkeen suomeen paluusta. Muistan kuinka kerroimme muille luokkalaisillemme meidän seikkailuista, nauroimme vatsa kippurassa ruokalassa vedet silmissä sisäpiiri jutuillemme. Muistan nauttineeni koulusta ja kaikesta siellä viettämästäni ajasta. Ne kolme vuotta olivat toiset eniten kasvattamimmat. Kiitos siitä teille, - tiedätte kyllä.


Jos joku olisi kysynyt olisinko arvannut elämäni olevan tälläistä juuri nyt, olisin osittain arvannut, että kyllä. Tai no, sen verran olisin arvannut, että todennäköisesti asuisin jo omillani ja olisin lasten kanssa tekemissä. Muu olisikin ollut pelkkää höttöä kysymysmerkkeineen.

Paljon ehtinyt tapahtua kolmessa vuodessa, enkä kadu mitään, mutta toivon ettei kaikki asiat olisi loppuneet niin kuin ne loppuivat. 


Joten Hei minä, - kolmen vuoden kuluttua oleva! En tiedä mitä seuraavat kolme vuotta tai koko elämä tuo tullessaan enkä halua sitä sen suuremmin lähteä haaveilemaan tai kuvittelemaan. Unelmia ja haaveita minulla on sitäkin enemmän mitä tahtoisin toteuttaa. Sitäkin enemmän koettavia kokemuksia ja halua olla paras versio omasta itsestäni, - ehkä olen edelleen rikki ja hajallinen, mutta olen sinut sen kanssa. Olen sinut särkyneestä kehyksestä, mutta onnellinen kokonaisuudesta. Ja onnellinen, että mulla on vielä näin paljon vuosia elettävää, opeteltavaa, koettavaa, annettavaa, ymmärrettävää ja hävittävää. Koska elämä on arvaamatonta, - tosin, kuka haluaisi syödä kakun kokonaisena kun voi saada pieniä makeita suupaloja?

Kuvat: Laura Laukka

Ja te, jotka olette olleet mukanani ruudun toisella puolella,- olette korvaamattomia, tietäkää se <3

Ja te, - ystävät ja perhe. Onnen kyynel ja hymy suu. Kiitos teille, että olette olleet tukipilarini ja turvani ja että jaksatte mun iän ikäistä hoilaamista ja tyhmiä läppändeeruksia. 
Olette kultaakin arvokkaampia, tiedätte sen <3


Keekkiä lainatakseni; Kiitollinen, siunattu, onnellinen ja viittä vaille 23-vuotias (huomenna vasta) kuittaava Linda kiittää.

maanantai 14. marraskuuta 2016

RELOVE KAHVILA

Koska elämässä ei voi koskaan olla liian hyviä kahviloita, liian ihanaia lounas salaatteja, raakakakkuja ja suussa sulavia konvefteja, tulin teille vinkkaamaan itselleni täysin uudesta kahvila tuttavuudesta, - Relove kahvilasta.

Sovimme Lauran kanssa treffit viime lauantaille ja Laura ehdotti Relove nimistä kahvilaa aivan hänen kotikulmillaan, pitempiä pyyntipuheita ei tarvinnut Lauran lausua kun mä olin jo hypännyt bussiin kohti kyseistä kahvilaa. 


Kun kahvilaan pääsimme, aurinkoiset ja ystävälliset työntekijät toivottivat meidät tervetulleeksi. Ilmassa tuoksui tuoreen kahvin ja suussa sulavien raakasuklaiden tuoksu. 
Sisustus oli aivan ihana, boheemin siisti mutta silti keskeneräinen rapattuine seinineen, kukkineen ja kasveineen, joita koristi kokonainen seinä, valo tulvi isoista ikkunoista ja seiniä koristi erilaiset sympaattiset take way-mukit ja kahvipakkaukset.

Ihastelun ja pienen pohdinnan jälkeen tilasimme kummatkin lounas salaatit, minä mango-minttu smoothiella ja Laura mehulla. 


Ja koska me kummatkin rakastamme arjen keskellä pieniä herkkuhetkiä otimme puoliksi taivaallisen porkkanakakku palan, raakasuklaata ja konvefdin. - Voi pojat, olin aivan myyty.

Kahvilassa oli yhdistettynä myös laaja pop up myymälä, joka myi vaihtuvien brändien sisutustavaroita aina luonnonkosmetiikkaan asti. Tarjolla oli mm. kahvikuppeja, kynttilöitä, koruja, päiväkirjoja ja kaikkea muuta ihanaa mahdollista. Myymälään sai myös tuoda omia tavaroitaan myytäväksi kirpputori taktiikalla! Suosittelen myös siellä käymistä! Saatat löytää erittäin ihania yksilöitä. 

Kuvat; minä & Laura Laukka

Koko kahvila sessiomme kestikin reippaasti sen kolme tuntia, eikä ihme, koska niin viihtyisää siellä oli. Lisää tälläisiä <3

Sandelsinkatu 6 Töölöntori
ARK 10-19, LA 10-17, SU 11-16

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

LUMISADETTA, PEHMEYTTÄ JA RAUHALLISUUTTA

Ulkona tuiskuttaa lunta taivaan täydeltä, vastapäisellä pihalla lapset laskevat innoissaan pulkkamäkeä, istun villasukat jalassa sohvalle kääriytyneenä, taustalla soi lemppari joululaululista, - kappaleita covereina ja alkuperäisinä. Parhautta.



Parhautta, olo on pehmeä, onnellinen ja rauhallinen. Juuri täydellinen sunnuntai päivä.

Vaikka olo onkin hieman väsynyt viikonlopun jäljiltä, se ei haittaa. Annan kropan ja mielen levätä tämän päivän, enkä aijo poistua kotoota mihinkään. Loppu päivä kuluukin netflixsia katsellen ja löhöillen.



Rakastan talvisia aamuja ja päiviä, niissä on sitä omaa taikaansa, ikkunasta katsellen ulkona pyryttävää lunta, on lämmintä ja kotoisaa sisällä nauttien, ettei tuiskuun tarvitse lähteä juuri nyt. 
Tiedättekö sen tunteen, kun kävelee ulkona sormet ja varpaat niin jäätyneeä, että ajatus pelkästä lämmöstä saa koko kropan värisemään. Tuon tunteen muistin taas eilen ja se tunne kun astuu kotiovesta sisään ja antaa kaiken sulaa...

Ihaninta aikaa on ehdottomasti joulua ennen oleva aika, se tietynlainen odottaminen joka ei muodostu enää samoista asioista kuin lapsena. - Ei lahjojen saannista tai suklaaherkuista. Se muodostuu kaikesta muusta mitä joulu pitää ympärillään; perheestä, ystävistä, yhdessä olosta, välittämisestä, hyvästä ruuasta, rauhallisuudesta ja lempeydestä.




Okei, myönnän että tänä vuonna joulun odotus alkoi aikaisemmin kuin koskaan ennen, mutta se tuntuu hyvältä. Tuntuu myös hyvältä, koska tiedän vuoden olleen raskas, haluan päättää sen lämpimästi, - sulkea viimeisen luvun ja haudata sen jonnekkin kauas, sinne missä se saa olla. Ehkä tulee päivä, kun kaikki se taakka ja tuska helpottuu mikä ajoittain muistuttaa minua pienillä merkeillään.

Mutta nyt aijon nauttia tästä valoisuudesta, narskuvasta lumesta kenkien alla ja kirpeästä säästä. Odotan jo niin kovin, että taloihin ja kaduille alkaa ilmestymään joulukoristeita ja valoja ja Aleksanterinkatu saa joka vuotisen joulupuvun ylleen, se on kaunista se. 




Tänä talvena tahdon viettää päiviä ihanissa kahviloissa, haistella ja maistella joulun tuoksuja, lukea kirjoja, antaa päivien kulua villasukkia jalassa pitäen ja elokuvia katsellen. Tämä talvi tulee olemaan valoisampi, parempi, armollisempi ja pehmeämpi kuin edeltäjänsä. Sen tiedän.

Ja vaikka en toivokkaan, että lunta tupruisi viisi kuukautta putkeen, en ajattele sitä nyt. Nyt nautin siitä mitä täällä tällä hetkellä on. Ja niin kuin aina, - se kevät ei koskaan jätä tulematta.

Lämmintä sunnuntaita teille <3