perjantai 26. helmikuuta 2016

TULEVA LEIJONAKUNINGAS

Niin että mistä tietää että on ollut hyvä päivä tai hyvä viikko? Siitä fiiliksestä, että hymyilyttää, elämä rullailee ja osaa nauttia joka ikisestä lusikallisesta lempi puuroa, edes lumihiutaleet kasvoilla eivät haittaa, vaikka salaa toivoisikin kevään jo tulevan tai sittenkin sen jo olevan. 

Anna Puuta on tullut kuunneltua viime lauantaisen keikan jälkeen oikeen urakalla, peittoon on iltaisin kääriydytty ja pistetty musat kaakkoon, kuunneltu, pohdittu, itkut päästetty mutta samalla saatu olo omalla tavallaan vahvaksi. Miten joku tai jokin voikin osata koskettaa niin syvästi monella tapaa? 


Välillä on niitä päiviä kun elämä potkii päähän. Miks sen pitäs potkia? Persuksille voi muutaman onnen potkun heittää, mutta muuten ei muita potkuja tarvitsis tulla. Ainakaan minä en sellaisia halua.

Niinkuin mainitsin edellisessä postauksessa reistailevasta olkapäästä. Noh, se jatkaa omaa reistailuaan ja alkaa tällä tytöllä olemaan silmät kuin hermotkin ristissä. Liikuntakielto, hyi mikä sana. Ihan nousee karvat pystyyn. Mä en halua olla liikunkiellossa, en nyt enkä ens kuussa, en oikeastaan ikinä. Voisinko päättää niin? Nähtävästi joku isompi tahto on sanonut etten voi. Mutta entä jos se liikunta on ilo, onni ja henkireikä elämään? Sittenkun se pistetään pussiin ja sanotaan, ettei voida vähään aikaan sitä sieltä ulos ottaa niin mites suu pannaan, tai pikemminkin miten pää pannaan, ettei se mene sekaisin tai järjiltään, you know?

Nyt mä pidän sormet ja varpaat ristissä, että saan pian ajan lekurille ja pääsen kuulemaan tän kohtalon, leikkauksia en edes halua miettiä, koska mähän en mihinkään kuukausien liikuntakieltoon ala, mutta entäs jos on sitten pakko? No kai mä sitten...



Elämässä kun pitäs osata nauttia, mennä ja olla, niinku go with the flow. Nyt kyllä olen lapsellinen ja näytän keskaria kaikelle ja kaikille, syön hyvää ruokaa (persukele kun ei ole sitä suklaata, eikä ketään joka kävis sitä mulle hakemassa, voisko kenties joku teistä? Saisit pusun kaupan päälle) ja kuuntelen Anna Puuta niin, että kuuluu! Kiitos ja hei hei. 

No ei vaites, joskus on hyvä murjottaa jos siltä tuntuu, päästää ne pienet pirut ja peikot ulos ja heittää ne muumilaakson toiselle puoelle, haisulin kaveriksi. Ehkä tää elämä opettaa sitten omalla tavallaan, joskus kun vaan miettii että onhan tässä potkittu jo ihan tarpeeksi, voisko välillä olla sellasta huoleltonta ja helppoa? Ja varmasti onkin, mutta nyt kyllä istun laput silmillä ja näytän elämälle mun kauniit keskarit, sitten kun se taas kohtelee mua nätisti lupaan antaa sille pusut jos toisetkin. Aamen.


Mutta kyllä ne valosatkin ajat koittaa, eihän sen elämän kuulukkaan olla tappavan tasasta ja tylsää. Ehkä elämä ei ole ruusuilla tanssimista (sattuis jalkapohjiin muuten varmaan pirusti) mutta pieniä kukkasia kuitenkin, vai mitä? 


Ehkä tänään tai vielä joskus oleva ihmisen puolikas on tuleva leijonakuningas.

tiistai 23. helmikuuta 2016

HENGÄHDYSTAUKO

Pitkään nukuttuja aamuja, puhtaissa lakanoissa makoilua, rauhallisia aamuja, uusia biisejä ja auringonvaloa, hyvää mieltä ja hymyä, synttäri kahvitteluja ja antamisen iloa, halauksia ja muistutuksia. 

Tiistai ja hiihtoloma. Loma, joka tuntuu samalla rentouttavalta, mutta samalla myös hieman "miten sitä nyt olis tai mitä tekis kun ei ookkaan töitä" - tyyppiseltä fiilikseltä. katsotaan mitä viikko tuo tullessaan. Ja hei toverit siellä ruudun toisella puolella, mitä teille kuuluu? 

Aurinkoa ja valoa kaikille 

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

HYVIÄ VIBOJA JA MELANKOLISUUTTA

Tämä viikko on ollut hyvä. Tapahtuma rikas. Ympärillä on ollut mitä ihanempia ystäviä, hyvän ruuan nauttimista ja hetkiä, jotka olisi halunnut tallentaa jonnekkin missä niitä voisi koskettaa jokskus uudestaan. Olin katsomassani veljeni wanhoja, siellä sinä komeana nuorena miehenä tanssit. Olin niin ylpeä ja hymyä täynnä. Kauniita pukuja ja niiden loistoa. Paljon kauneutta ja onnea.


Olen kirrellyt stadin katuja, kurkkinut eri kauppojen ja kahviloiden sisään. Ihastellut booheemista kahvila Kokkoa ja ihastunut erilaisiin vintage kauppoihin, jotka pursusivat kaikkea ihanaa. Ostin uuden muistivihon jonka kannessa lukee: " a littele book for big ideas ". Olen jo jonkin aikaa miettinyt alkaa pitämään pientä ajatus/inspiraatio kirjaa, mihin saisin kirjoittaa ajatuksia, inspiroivia tekstejä ja mietteitä ja tuo on juuri sopiva siihen!


Olen käynyt joogassa ja ymmärtänyt, mikä rikkaus on kun voi liikuttaa tervettä kroppaa. Se kun ei aina ole itsestään selvyys. Eikä ole tällä hetkelläkkään, olkapää vamma on vainnut jo kuukauden ja onkin ollut teipattuna koko sen ajan. Ja kyllä tiedän, että pitäisi antaa sen vaan olla eikä juosta suuna päänä kaikkialla, mutta miksi se on niin vaikeaa? Kun mä niin tahtoisin kokeilla kaikkea uutta käsilläni. No, olen mä sen antanut olla ja jalkatreenit ja joogat ovat onneksi pureneet ja hyvin. Silti valehtelisin jos väittäisin, etten ole tehnyt myös niitä liikkeitä pienessä endorfiini huumassa mitä en olisi saanut olkapäälläni tehdä.


Voi kunika kauniisti sinä laulat. Hymyilet ja kysyt täpötäydeltä yleisöltä "mitä kuuluu?". Yleisöstä kuuluu vastauksia, taputuksia ja huutoja. Istun äitini kanssa eturivissä ja vain kuutelemme. Silmäni kostuvat kun laulat säkeistön; " Siinä se valmiina odottaa, syvyyttä kuusi jalkaa. Viimeinen laulu lauletaan, kun kohta maahan lasketaan. Seison rakkauden haudalla. Rakkauden haudalla, sinä sen toisella puolella. " 

Herään yöllä, en tiedä heräsinkö uneen vai muistoon, mutta se tuntuu niin todelta, niin tutulta ja turvalliselta, kuin eläisin hetken siinä hetkessä. Silmäni täyttyvät kyynelistä ja kurkkuani kuristaa. Niin, se oli vain unta tai muisto. En tiedä, mutta sen tiedän, ettei niitä enää tule. Voi kuinka pienessä ihmisessä voi olla niin paljon surua ja vihaa. Se todellisuus joka joskus tulee vastaan tuntuu pieneltä reijältä sydämmessäni. On hassua miten välillä tunnen kuin kaikki olisi vain ollut unta, ettet olekkaan poissa vaan jossain kauempana ja tulet pian takaisin kotiin, näkisit veljeni ylioppilas juhlat, intin tai kun kasvaisimme ja kenties perustaisimme joskus perheen. Muttet nää, enkä minäkään nää sinua. Näen sinut vain muistoissani - kun suljen silmäni.

maanantai 15. helmikuuta 2016

OIVALTAMISIA, ITSENSÄ KANSSA PUHUMISTA JA PELKOA

Bling, se on kuin kirkas lamppu joka syttyy pääni päälle. Asioiden oivaltaminen, jonkinmoinen valaistuminen.

Istun hämärässä bubissa kynttilöiden valossa ja kuuntelen sinua. Kuuntelen miten kerrot viimeisestä ulkonmaanmatkareissustasi euroopassa, kaikista tapahtumista mitä matkan varrella olit kokenut, kuuntelen viisaita ja antavia lauseitasi, kuuntelen elämän filosifiaasi ja sitä kuinka olet ymmärtänyt asioita itsestäsi ja elämästäsi, tehnyt haaveiden eteen töitä ja hypännyt kohti tuntematonta. Tai kuinka lähdit kiinaan maapallon toiselle puolelle yksin pariksi kuukaudeksi, tai varasit extemporee yöjunan ja lähdit muualle eurooppaan, päämäärää tietämättä.

Kuuntelen sinua suu auki. Ja aivoni ottavat kaiken puheesi vatsaan kuin mantran. Vedän itseeni kaiken inspiraation ja hämmennyn lopulta kaikesta. Miten joku voi olla noin rohkea? Miten joku uskaltaa? Uskaltaisinkohan minäkin?

Olemme tunteneet siitä asti kun olimme 7-vuotiaita. Leikimme viereisessä metsässämme ruohotyttöjä joilla oli kädessä tehdyt ruohorannekkeet, pakenimme välillä salaiseen maahamme missä sinä muutuit pantteriksi ja minä prinseksaksi. Muistatko tuon kaiken? Muistat, vatsaat. Niin minäkin, miten me voimme ees muistaa jonkin niin kaukaisen asian, asian joka oli mielikuvitusleikki?


Sanot, että pitää mennä itsensä ja mukavuusalueesan ulkopuolelle löytääkseen jotain uutta, kenties jotain miten olit ehkä etsinyt tai sitten et. Kun pitää sydämmen ja mielen auki, kaikki on mahdollista. Saatat sinä tiettynä päivänä kahvilla ollessasi kohdata sen tietyn tyypin, tai voittaa ulkomaanmatkan kilpailusta mihin olet osallistunut, saatat kohdata uusia ihmisiä jotka ovat niin mielenkiintoisia, että unohdat täysin ajantajun. Niin, tämä kaikki voi tapahtua jos annat mahdollisuuden. Mahdollisuuden itsellesi ja ympäristöllesi, - kuutele ja tarkkaile sitä.

Olen aina tiennyt olevani se tyyppi joka tahtoo enemmän. Tahtoo tuntea vatsanpohjassa asti ja nähdä asioita erikantilta. Muistan kuinka minua alkoi ahdistamaan 17-vuotiaana se, kuinka istuimme ystävieni kanssa mäkkärin pöydässä, puhuimme tulevaisuudesta. Tulevista ammateistamme, millasiet häät haluaisimme viettää tai millaisen puvun ostaa, millaisen kodin ja elämän tahtoisimme, sellaisen elämän mihin olisi hyvä pysähtyä ja jäädä. Sanoa, että tässä tämä nyt on.
Kuristi kurkkua, kun tulin kotiin. En minä silloin tiennyt millaisen hääpuvun tai ammatin haluaisin. En edes tiennyt haluaisinko naimisiin. Mistä sitä voi edes 17-vuotiaana tietää?


Ja tällä hetkellä en tiedä vieläkään. Ehkä jossain hamassa tulevaisuudessa sitten, mutta nyt en edes leiki ajatuksella millaisen häämekon haluaisin. Koska sitä ennen haluan vielä paljon enemmän. Haluan tuntea, nähdä ja kokea. Sitä minä haluan. Ja tajusin sen, että minulla on rajattomasti mahdollisuuksia, vapautta ja tilaa tehdä kaikkea. Ainut mikä estää sen, on oma itseni.

Se etten uskalla hypätä tuntemattomaan ja kokeilla. Nähdä ottaako maa vastaan vai uppoanko veden alle. Estän itseltäni asioita koska pelkään. Pelkään tuntematonta ja turvatonta. Mutta en halua elää pelossa. Niin, nyt se tuli sanottua, ääneen. Ja sinä katsot rohkaisevasti minua ja kysyt; haluatko sinä?

maanantai 8. helmikuuta 2016

TÄS ON OLLUT VÄHÄN KAIKENLAISTA

Päivät seuraa toisiaan. Herään ja katson ulos, aurinko paistaa keväisen kauniisti.

Illalla kävelen makuuniin, halaan ystävääni kun näemme. Käymme vuokraamassa kaksi leffaa, - harry potteria. Sanon ystävälleni, että on ihana nähdä häntä, tarkoitan sitä.

Lunta pyryttää taivaan täydeltä, onneksi saan kyydin kotiin ystävältäni.

Puhelimet soi, tekstiviestejä kilahtaa yksi toisensa jälkeen. Kuinka voidaan, tullaanko käymään kysytään.


Pöydät, lipastot, ikkunanlaudat notkuvat kauniista kukista, ehdoton lempparini on valkoinen kimppu missä on paljon erilaisia valkoisia kukkia.

Kyyneleitä silmissä, paljon ihmisiä ympärillä, lämpimiä halauksia ja lämmön täyteisiä katseita.

Iltoja kun en ole saanut unta, kyyneleet vierivät silmäkulmasta, kurkkua kuristaa. Ärsyttää, en tahtonut tälläistä.

Herätys, lähden töihin. Paljon ihmisiä ja kasvoja istuu bussissa, viilettää kohti työ- tai opiskelupaikkaansa, musiikit korvilla, katse puhelimessa tai lasissa katsellen sumeita loskaisia katuja.

Työkavereiden halauksia, osanottoja, hymyjä ja kysymyksiä. Vastauksia niiden perään.

Lasten onnellisia kasvoja, naurua, pientä villiintymistä ilmassa, leikkejä ja lauluja. Raketteja, - paperista tehtyjä sellaisia.


Juoksulenkkiä harmaudessa. Itseasiassa rakastan harmautta, rakastan usvaa ja sen tuomaa tietynlaista rauhallisuuden tunnetta. Asfalttia lenkkareiden alla, vesipisaroita ohimoilla.

Pitkästä aikaa oma sänky, täällä en olekkaan hetkeen nukkunut. Tuoksuupa täällä asunnossa uudelta, sen hajun olin jo ehtinyt unohtaa.

Joogasali ja mielen rauha. Hengitys, mielen tyhjennys. Kropan ja mielen yhteentoimivuus.

Pikku hiljaa palaan takaisin blogin pariin, jos teillä on postaus ehdotuksia, otan niitä mieluusti vastaan! Tahdon myös kiittää teitä kaikkia edellisen postauksen kommenteistanne, - kiitos  

tiistai 2. helmikuuta 2016

SURU

Käytävät ovat vihreän valkoiset, hiljaiset, ei kuulu, ei tuoksu, ei tunnu. On hiljaista. 
Istun lattialla, kasvoni hautautuneena ison toppatakin sisään.

Pohja joka tunuti katoavan jalkojeni alta. Siihen tarvittiin puhelu, vain yksi puhelu, - soitto, joka kertoi että aika on nyt.

En tahdo nousta, tai liikkua, tuntea tai katsoa. En tahdo mitään. Tahdon ajan pysähtyvän, sitä tahdon. Tahdon, että tämä kaikki olisi jollain tapaa ohi. 

Katson kelloa, joka näyttää puoli viittä aamu yöllä, en ole nukkunut koko yönä. Kasvoni on kosteat ja silmäni sameat. 

Herään kotoa, pöydällä on kukkia, paljon kauniita kukkia. On valkoisia ruusuja ja muita kauniita kimppuja. Niiden tuoksu täyttää koko talon, kukkien vieressä on myös kuvasi, jonka löysin edellisenä päivänä. Olet siinä nuorempi, ehkä pari kymppinen ja komea, seisot torilla farkkutakissasi aurinkolasit kasvoillasi. Siinä sinä seisot. 

Ympärillä on ihania ihmisiä, toinen ottaa kädestä kiinni, toinen halaa, toinen kysyy vointia, toinen ei kysy mitään. Milloinkohan hiljaisuus on tuntunut näin hyvältä? Siltä, ettei oikeasti tarvitse sanoa mitään.

Tammikuun viimeinen viikonloppu, sinä nukuit pois pitkän taistelun jälkeen. Sinä.

Tiedän, että kuulet kun tulen sänkysi luokse, lääkärit sanoivat, ettei avoissasi ole mitään vikaa, joten kuulet kaiken, et vain pysty vastaamaan. Silitän päätäsi viimeisen kerran ja annan itseni purskahtaa itkuun. Tiedän, että tämä on viimein kerta kun kosketan sinua fyysisesti. Mutta tiedän, että voin koskettaa sinua aina, täällä, - sydämessäni.

Jälkeen jää hiljaisuus, sanat, muistot ja jaetut hetket. Jälkeen jää se kaikki jonka tahdon muistaa ja pidän siitä kiinni, nyt ja aina.


Päivänä kauniin talvisen
hiljeni sydän kultainen.
Lähtösi vaikea kestää on
surumme suuri ja sanaton.
Lohtuna muistot rakkaat.

Isä 

With love Linda

Blogista pidän nyt pinen tauon, en osaa sanoa onko se päiviä vai viikkoja.