lauantai 30. huhtikuuta 2016

MUILLE MAILLE

2 viikkoa sairastelua takana. Eilen päivystyksessä istuessani ja loppujen lopuksi lääkärin penkkiin päästessäni pienten mutkien kautta, sain diaknoosin epätavallisesta korvatulehduksesta, joka oli iskenyt aika reippaana tällä viikolla meikäläiseen. Vasemmalla korvalla en kuule vieläkään mitään, tunnen vain kuinka aallot jyskyttävät jossain kaukana. 

Lääkäri määräsi antibiootit ja hienovaraisesti huomautti seuraavan päivän vapun juhlinnasta. "Muistathan sitten, ettei alkoholia mieluiten ja muutenkin sinun kannattaisi ottaa rauhallisesti ja levätä." Joten nyt en tiedä millaiset illan sunnitelmat ovat ja mistä itseni löydän. Tekeisi mieli hautautua peitonalle ja näyttää keskaria taas kerran kaikille ja kaikelle, nyt kun taas vatuttaa tämä oman onnen epäonnisuus.

Viime päivinä olen kirjoittanut paljon onnellisuus päiväkirjaa ja pohtinut pienen pääni puhki asioita. Jotenkin kun tuntuu, ettei se mun oma onni asu täällä, pitäisikö sitä lähteä jonnekkin muualle etsimään? Voi miksi mua niin kiinnostaa huolettomat kadut ja kaupungit? Meren tuoksu, auringon hellimä lämpö, onnellisesti hymyilevät ihmiset jotka tervehtivät joka aamu ohikulkiessaan?


kuvat; weheartit

Pienen ihmisen ajatuksia
ota niistä kii jos saat
entä jos et
milloin tiedät asuuko onni siellä missä sinä et?

Tahdon seikkailun tuntua ja äärettömiä hetkiä
henkeä salpaavia salaisuuksia 
ja huolettomia onnen kukkia.
Palan taivasta ja punaisia ruusuja.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

INTOHIMON PURKAUS

On vuosi 2002, astun hämärään elokuvateatteriin, sali on täynnä tummanpunaisia penkkirivejä, ilmassa tuoksuu voin makuiset popcornit, nousen varovasti portaita pitkin salin keskiosaan ja äidin ohjeistamana löydän paikkani pitkältä penkkiriviltä. Istuudun ison penkin uumeniin ja jalkani ovat niin lyhyet, että ne törröttävät enemmänkin kohti kattoa, kuin lattiaa. Äiti kehottaa minua riisumaan takkini pois päältäni, jonka jälkeen ojentaa minulle pahvisen popcorni astian. Silmäilen malttamattomasti ympärilleni, "alkaispa elokuva jo"- ajattelen ja tunnen kuinka vatsan pohjassa kutittaa. Pian elokuvasalin valot alkavat hämärtyä ja isolle sreenille pamahtaa tuutin täydeltä mainoksia, korvissa pärähtää musiikki soimaan ja pian elokuva alkaa. "Mua vähän jännittää"- kuiskaan äidille.


Kun valot syttyvät päälle, ihmiset heittivät takit niskaansa, keräävät tyhjät popcorni purkit ja karkkipussit, lopputekstien pyöriessä taustalla iloinen muusiikki soiden, tunsin ensi kertaa tunteen siitä mitä halusin tehdä, tai pikemminkin mitä haluaisin tehdä. Haluan olla Heinähattu, haluan olla näyttelijä ja näytellä kuin Heinähattu.

Seuraavina  viikkoina en puhunutkaan muusta kuin Heinähattu ja Vilttitossu elokuvasta. Siitä kuinka haluan näytellä ja olla näyttelijä. Se tuntui ja näytti niin hienolta. Sai leikkiä ollakseen joku toinen. Välillä äiti vähän muistutteli, ettei näyttelijäksi noin vain tulla. Sen eteen pitää tehdä töitä ja sitäkin pitää opetella. Ei näyttelijäksi noin vain synnytä.

Tungin mukaan joka ikiseen ala- ja yläasteen proggikseen. Imin iteesni kaiken tiedon ja taidoin. Tahdoin sitä enemmän kuin muuta. Tahdoin olla lavalla, laulaa ja näytellä. Tahdoin esittää jotakin toista ja olla hetken joku muu, kuin itseni.


Vuosi 2009. Astun sisään pienehköön treenikämppään, opettajani yksi suomen tähtikaartiin kuuluvista miehistä. Muutama nuori poika ympärilläni. Mikkiständejä, rummut, kitaroita, nuotteja.
Harjoittelua, onnistumisia, ovalluksia, esiintymisiä, jännitystä, kyyneleitä, tätä mä haluan ja en halua- fiiliksiä. Tuona talvena satoi paljon lunta, istuin paljon metrossa ja kuuntelin musiikkia mp3-soittimesta. Vuoden jälkeen lopetin, niinkuin arvata saattaa hevi metallista kiinnostuneet pojat eivät oikein musiikki maullaan vakuuttaneet Miley Cyrusta kuuntelevaa 15-vuotiasta tyttöä.

2010-2012. " Linda, ymmärrätkö, sun pitää eläytyä. Mieti nyt miltä tuntuu jos olet eksyksissä? Mieti sitä tunnetta, tuo sitä raivoa ja surua, ahdistusta ja pettymystä. Sitä se hahmo tuntee tässä kohtauksessa!" Vastaan ujolla hymyllä, silmät kiiltäen ja saan musiikki-teatterin opettajaltani vastauksen jota en osannut odottaa; "Linda.. Sulla on kaunis hymy, mutta se ei pelasta sua kaikelta." Sen jälkeen ymmärsin, ettei hymy ehkä pelasta ja silloin tunsin ensi kertaa sen tunteen, etten mä ehkä tähän pystykkään.


Kaksi vuotta, niin paljon muistoja. Ihania ja ei niin ihania ihmisiä. Onnistumisen tunteita ja ahdistuksen kyyneleitä, pään hajoamista ja vuorosanojen tankkausta niin, etten muistanut lopulta yhtään mitään mitä olin juuri lukenut. Hajamielisyyttä ja kahdetimista, riittämättömyyden tunteita ja miksi mä en osaa vaikka tahtoisin-fiiliksiä. Esiintymisiä eri paikkakunnilla, oli kesäteatteria, isompia lavoja tai pieniä olohuoneita. Oli lapsia ja aikuisia, oli vanhempia, tuttuja, ja omat vanhemmat. Yleisöä riitti ja taputukset raikui. Naurua, hassuja kohtauksia, heittäytymistä, tanssia ja laulua, vatsanpohjassa kutittelevaa jännitystä, tsemppausta ja high fiveja. Uusia ystäviä, uusia ihmisiä, erilaisia persoonia ja eri ikäisiä tovereita, toiset alle kouluikäisiä, toiset taas kymmeniä vuosia vanhempia ja kokeneempia. Takahuoneessa maskeerausta, pukujen sovittelua. Lavalla oloa ja siitä nauttimista. Endorfiini purkauksia ja kaikki on tässä just nyt- oloa. Valokeilassa seisomista, hiljaisuuteen lopettamista. Pimeällä lavalla usvassa olemista.

Koekuvauksia ja esiintymisiä, julkkis näyttelijöitä ja itsensä likoon laittamista, oulun murretta ja miss farkku suomi farkkuja. Paljon ihmisiä ja kaikki eri ikäisiä, isossa salissa viisi tuntia kuvauten 2 minuutin kohtausta yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta silti, nautin joka sekuntista.


Mihin se kaikki jäi? Se kaikki halu, intohimo, rakkaus ja yhteys joka minulla oli sinuun, - näyttelemiseen? Se jäi, katosi kui usvaan juokseva hevonen ja minä jäin paikoilleni katsomaan, en yrittänyt juosta kiinni. Ajattelin, että se oli nyt siinä, annan sen mennä ja jatkan eteenpäin taskussani liuta muistoja ja asioiden oppimista.

Jos olisin sanonut 15-vuotiaalle Lindalle, kuinka asiat olisivat noin 7-vuoden kuluttua, en tiedä mitä sieltä vastaukseksi olisi tullut. Mutta sen tiedän, että joskus kaipaus lavalle on suuri. Ja se intohimon tunne jotakin kohtaan, on suuri, se mikä tuntuu omalta. Tää on se mun juttu.

Onko sulla se sun oma juttu?

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

JÄLLEEN NÄKEMISEN RIEMUA

Pieni yksiö joka täyttyi tavaran paljoudesta, naurusta, hyvistä ja ei niin hyvistä läpistä, lakkapullon tuoksusta, hiuspinneistä, nouto ruuasta. 

Viikonloppu joka koostui ystävistä, pitkästä aikaa jälleen näkemisen ilosta, valokuvaamisesta, uusista ihmisistä, upeista asuista ja inspiraatiosta.


Kahvin kulutuksesta, tanssista ja hassuista ilmeistä. Kameran takana ja edessä oleilusta, pienestä eksymisestä, myöhään valvomisesta ja aikasin heräämisestä. Yhdessä oleilusta ja kaiken fiilistelemisestä.

Tuota ja kaikkea muuta mahtui tällä kertaan mun viikonloppuun kun Enni, Anni ja Juulia perjantai-iltana rantautuivat tänne mun luo majailemaan viikonlopuksi. Vaikka viikonlopun yksi kohokohta oli Indiedaysyn päivä ja ilta-tapahtuma. Oli se myös niin paljon muutakin. Ja ehkä just sitä mitä mä tarvitsinkin, uusia ihmisiä, vilinää ja huisketta ja harvoin nähtyjä ystäviä   

kuvat Juulia & minä

Kuvasin myös pieniä pätkiä viikonlopun ajalta, toivotaan että saan ja osaan niistä jonkun pienen kooste videon kasattua. 

torstai 21. huhtikuuta 2016

JÄÄKÖ KAIKELLE AIKAA?



Nyt on kevät on pidemmällä kuin uskoisikaan, alkaa mulla olla nykyisessä työpaikassani päivät pulkassa. Tosin ei ihan vielä hetkeen, mutta silti.

Tällä kertaa ensi syksy voi poiketa aika voimakkaasti kahdesta edellisestä, työpaikasta ja aikatauluista johtuen. Tällä hetkellä teen töissä aika lyhyttä päivää, joten mulla on ollut hyvin aikaa myös kaikelle muulle. Vapaa-ajalle, jonka käytän yleensä urehilulle, blogille, ystäville tai vain omille ajatuksille. Joskus sitä luppoaikaa onkin ollut jopa liikaa ja olen joskus saattanut pyöritellä peukaloita. Mutta nyt kun ensi syksyn työkuvioista on sen verran selvillä, että kyseisen paikan aikataulut voi muuttaa niin, että mun arki rytmi muuttuu täysin erilaiseksi ja töissä ollaankin sitten reippaasti tupla määriä. Yht äkkiä illat ovatkin vain vapaina ja silloin on ainut aika lähteä salille hikoilemaan tai nähdä ystäviä, jaksanko mä tehdä enää mitään pitkän työpäivän päätteeksi?


Nyt kun olen viimeisen kahden vuoden aikana ehtinyt tottua tähän nykyiseen arkirytmiini ja sen tuomaan omanlaiseen vapauteensa, suoraan sanottuna ahdistaa ajatus pitkistä päivistä ja vähäisestä vapaa-ajasta. Mä kun olen sellainen, että tarvitsen sitä omaa aikaa. Oli se sitten salilla hikoilua, kävelyjä raikkaassa ilmassa tai ihan vain olemista, sohvalla pötkötellen ja hiljaisuudesta nauttien.

Onneksi ihminen eli siis minä, olen aika nopeasti mukautuvaa sorttia ja tiedän jo nyt, että jos kyseisen työpaikan saan, mukaudun aikatauluihin ja uusiin rutniineihin suht nopeasti. 


Silti jännittää jos mehut loppuvat jossain vaiheessa kesken ja skippaan esim salin tai joogan. En tahdo, että työn takia joudun luopumaan niistä asioista joihin mulla on intohimoa ja rakkautta, en tahdo, että päivät täyttyvät pelkästä työnteosta.

No, sen näkee sitten syksymmällä kuinka tässä käy. Sitä ennen nautitaan muista kesäntyöhaasteista ja auringon paisteesta!

Ja mites teillä? Ehdittkeö arjen keskellä nähdä ystäviä, treenailla ja tehdä muita juttuja vai kuluuko päivä töissä ja illalla pääsette vasta omien juttujen pariin?

maanantai 18. huhtikuuta 2016

MAAILMAN MAISTUVIMMAT LETUT IKINÄ

Tiedättekö, joskus kun taivas on harmaa, sade ropisee ikkunaan, kellon viisarit tikittävät vasta aamupäivän puolella ja on sunnuntai, niin silloin on paras päivä letuille. 

Sateisen harmaa sunnuntai sai parhaimman piristyksen, kun Kata pirautteli meikäläisen perään mitä suunnitelmia mulla olisi sateisen sunnuntain varalle ja koska meikäläisen kalenterissa ammotti tyhjääkin tyhjempi aukko, Kata kertoi, että nyt olis sellaset lettukestit tulossa että alahan laputtaa! 

Ja niinhän mä lähdin, eihän letuista hyvän ystävän seurassa voi kieltäytyä, eihän? 


Heti ovesta sisään astuessani koko talon täytti lämmin juuri paistettujen lettujen tuoksu. Kahvinkeitin porisi keittiössä ja ruokapöytä oli kauniisti koristeltu sävy sävyyn sopivilla astioilla. Ei muuta kun peppu penkkiin ja pöytään. Nappasin ensimmäisen letun lautaselta, ihastelin kovaan ääneen sen kaunista ulkomuotoa ja sitä, kuinka Kata oli saanut letuista niin kauniin ohuita ja kuulkaas, voi vide kun meikäläinen sen ekan palan sai mussutettua alas! Oli kuulkaa sellainen plätty että oksat pois, oikeesti - parhaimmat letut ikinä.

Myös tuo Oatlyn vanilija kastike oli mulle täysin uusi tuttavuus. Sitä olinkin usein päässäni pyöritellyt joskus kokeiltavaksi ja voi kuulkaa, mä sanon että kokeilkaa niinku just nyt, koska vanilija kastike ja letut, ei voi mennä pieleen ei.


Nää letut vei niin mun sydämmen, että ennen kuin olin saanut edes ensimmäistä vedettyä, kyselin jo ohjeen perään. Hämmennyksekseni Kata oli taikonut ohjeen kuin tyhjästä, eli omasta päästään, mikä tälläiselle "katso aina tarkkaan mitä ohjeessa sanotaan"- tyyppiselle ihmislle ei onnistuisi lainkaan. Joten Katalle isoimmat aploodit tän helpon ja erittäin herkullisen ohjeen kehittämisestä! 

Pikku pälätyt kahdelle; 

1,5 dl kaurajauhoa (voit tehdä sitä itse blendaamalla n. 2dl kaurahiutaleita hienoksi jauhoksi)
3 dl kauramaitoa
puolikas banaani
1 rkl kookossokeria
suolaa
2 kananmunaa

Muussaa banaani mahdollisimman tasaiseksi mössöksi. Sekoita raaka-aineet keskenään ja vatkaa taikinaa kuohkeahkoksi. Paista oliivi- tai kookosöljyssä molemmin puolin. 

Siinä oli sitten ihastelemista, niin maun kuin fiiliksenkin suhteen. Lettujen kylkeen kun heitti vielä Katan tekemää taateli-mustikkahilloa ja nokareen maapähkinävoita, oli tämän tytön maku nystyrät katossa ja sen läpi. Joten, nyt vaikki ihanaiset kaverit siellä hoi! Eiköhän kutsuta kaikki koolle, tehdään maailman parhaita plättyjä ja nautitaan niitä parhaiden ihmisten ympäröimänä, sateisen sunnuntain tai arjen piristämiseksi. Niin mä ainakin teen!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

HIEKKAAN PIIRRETTY SYDÄN

Aurinko lämmittää kasvoja, tiet ovat sulaneet jo aika päivää sitten. Taustalla radiosta soi hyviä fiilistely biisejä, katselen ohi kulkevia autoja ja hymyilen. Annan auringon häikäistä kasvojani ja suljen silmäni aurinkolasien takaa.

Mieleeni juolahtaa kuva kesäillasta. " Hiekkaisesta maantiestä, sitä ympäröivistä pelloista, ohi viilettävistä punaisista maalaistaloista, kukkien ja raikkaan kesäillan tuomasta tuoksusta. 
Poskipäillä lämmittävästä ilta auringosta, pilevettömästä taivaasta ja auringon valossa kylpevästä maisemasta. Työnnän käteni ulos auki olevasta ikkunasta ja annan käden koskettaa ilmaa. Annan sormien, kasvojeni ja hiuksieni heiluvan lämpimässä kesätuulessa. Annan itseni olla ja tuntea, tuntea ja imeä itseeni kesäillan taikaa ja lämpöä. "



Istun takapenkillä kun auto pysähtyy. Nousemme autosta sanomatta sanaakaan ja heti ulos noustuamme pistän merkille kevät illassa laulavan linnun. - Tiedän, että sinä laulat, mutta pidän sen omana tietonani.

Kävelemme hiekkatietä pitkin, ympärillämme rauhan ja tyyssian omainen tunnelma, varpunen laulaa havunoksalla, aurinko lämmittää vielä hetken kasvojamme, ennen kuin sukeltaa horisontin taakse. 

Ympärillämme on paljon kiviä, kivissä tekstejä, kivien ympärillä kukkia ja kynttilöitä.

Ja me saavumme haudallesi. Laskemme kukat ja kynttilät lepäämään kiven eteen. Siinä me seisomme. Sinun vieressäsi ja minä kyykistyn ja ojennan käteni. Ojennan sen hiekkaisen montun päälle ja piirrän siihen sydämmen. Sydämmen, siihen jossa sen kuuluukin olla. Ja toivon, ettei aurinko lakkaisi koskaan paistamsta.

Jotain niin kaunista ja särkyvää, olet sinä. Nuku nuku rakkahani, multaisen maan alla sydän hiekassasi.

Terveisin, minä. Ja minä tiedän, että tiedät kuka olen.


kuvat: Katarina Kirvesmäki

torstai 14. huhtikuuta 2016

LIFE IS GOOD WHEN I HAVE SMOOTHIEBOWLS

Otsikko kertoo kaiken oleellisen. Mä kun en voi sille mitään mutta smoothiet on ehkä parhain keksintö sitten ikinä! Hyvä, etten elä pelkästään näillä, tai eläisinkin jos mun kroppani ei haluis myös muita ravintoaineita.

Ohje on yksinkertainen ja helpommista helpoin: 

Bansku
Hunaja meloonin paloja
Avogado
Pakaste mangoa ja pinaattia
Suklaan makuista protiinijauhoa 1/2 dl
Mantelimaitoa 2dl

Lopun varmasti tiedättekin, mutta koska kertaus on opintojen äiti, niin kerrataampa vielä. 
Heitä kaikki ainekset blenderiin, surruttele rauhassa ja tarvittaessa sekoittele lusikalla. Odota kunnens smoothiesta on tullut tarpeeksi paksua, kaada kulhoon ja koristele vain mielikuvitus rajana! 

Toivottavasti maistui yhtä paljon kuin meikäläisenkin mielestä.  
'

tiistai 12. huhtikuuta 2016

MUUTAMA HYMYNAAMA JA MÖRÖKÖLLI


Nää on taas näitä kun vain hymyilyttää, inspiroittaa (tais olla oma keksimä sana) perhosia lentelee ja kukat tuoksuu. 

On se vain ihme miten pienet teot, sanat, ajatukset, lauseet, aikaansaannokset ja vain tässä oleminen tuntuu hyvältä. Jopa niin hyvältä ettei haittaa meikäläiseen taas kerran pureutunut flunssa, vuotava nenä ja käheä ääni. Ei, - ei haittaa.


 Kahden h:n ruoka; erittäin herkku ja helppoa. Tästä lisää myöhemmin!

Koska jos mä nyt, niinkuin aika usein tai siis lähes aina suurin piirtein - alkaisin vatvomaan tätä yllä vellovaa olotilaa, jomottavaa kurkkua ja vaikka sitä etten pääse treenailemaan tavalliseen tapaan, niin tiiättekö mitä? Kaikki se kiva, ne pienet kivat jutut katois ympäriltä kuin tuhka tuuleen. Ne leijailis ilmaan kuin saippuakuplat ja katois niin korkealle ettei niiden ääriviivoja enää hahmottaisi. Tosin, ei ne ees niin ylös ehtisi kun poksahtaisivat jo matkalla, heh.

Ruokakaupasta tarttui mukaan muutakin kuin ruokaa. Mikäs on sen ihanempaa kuin fressit ja keväiset kukat?

Mutta niin, tänäänsen tajusin. Jos mä surkuttelisin ja voivottelisin, sulkisin kaiken muun kivan huomaamattani ulkopuoelleni. Ja mitä siitä seuraisi? Kiukkua x100, näppylöitä, päänsärkyä ja hampaiden kiristelyä. Jep, been there, done that! Ja niinhän mä tein vielä kuukaus sitten.

Tänään sain viestin saapuneesta paketista josta paljastui viime viikolla tilaamani ihanuudet. 

Kuukausi on toisaalta aika pitkä aika, siinähän ihminen kokee, vanhenee ja ehtii oppia ties yhtä sun toista uutta asiaa ja nyt opin omani. Opin että valittamisella ja asioiden surkuttelulla olo pahenee ainakin kertaa 100, - sen lupaan. Joten mörököllit ja kärpäset, ampiaiset ja leppäkertut, otetaan uudesta asenteesta kii eikä anneta niiden joidenkin juttujen pilata niitä pieniä kivoja juttuja, mielummin monia pieniä kivoja juttuja, kuin yksi iso mörökölli, vai mitä? 

Tää pikku kaveri tuo onnea.

Mikä tuo onnea ja iloa sulle just nyt?

maanantai 11. huhtikuuta 2016

PAKOTTAMINEN TAPPAA LUOVUUDEN

Mun piti tulla teille höpöttämään hattarasta, vaaleanpunaista pilvistä ja hymysuista. Mutta ei, nyt ei vaan natsaa. Blogi onkin nyt elänyt pienen hiljaiselon, kun sen avattuani tyhjälle tekstikentälle on ilmestynyt hymynaamoja ja fbftvcxbdlgj- kirjoitusta.


Jotenkin takki kuin mielikin on tyhjä ja tuntuu ettei ruonosuoni syki tavalliseen tapaan pulppuavan joen lailla. Tosin, sekin on täysin ok, mähän voin pitää niin pitkää hiljaiseloa kun mieli lystää ilman että mun tarvitsisi siitä sen kummemmin stressailla. Oon nimittäin huomannut, että pakottamalla ei tekstiä tai muutakaan synny, joten silloin pitää vaan mennä niinkuin pää sanoo ja antaa olla. Kokeilla myöhemmin uudestaan ja olla vain go with the flow.

Ehkä mä jopa joskus mietin liian tarkkaan mitä rustata, mikä olisi hyvä aihe, asia tai fiilis mistä haluaisin kirjoittaa. Ja kun mitä enemmän tätä pähkäilen en saa itsestäni mitään irti, en sitten yhtään mitään. Pakottaiminen tappaa luovuuden.


Mulle kun tää blogi on sellainen henkireikä, tänne tulee kirjotettua yhtä lailla hyviä kuin niitä huonojakin fiiliksiä, hymyjä ja kyyneliä. Tää on mulle kuin päiväkirja, jonne saan tyhjentää mun pääkoppaa, jonne saan jakaa hyviä ja inspiraation täyteisiä juttuja tai mitä millonkin mieli tekee.
Täältä saan myös vastakaikua, jota en saisi paperiin kirjoittamalla. Saan sitä teiltä, jotka nyt istutte katse kiinnittynennä tähän lauseeseen. Se saa tästä jutusta vielä enemmän antoisampaa.

Jos katsoo vuosi taaksepäin pienen blogini tulevaisuutta, on se muuttunut aika paljon ja niin olen myös minä. Pikemminkin minä olen muuttunut kirjoittajana ja bloginpitäjänä ja blogi sen mukana.
Jopa jostain vuoden takaisista teksteistä tuntuu, kuin en tunnistaisi itseäni, kirjoitinko mä ihan oikeasti noin?

kuvat: Laura Laukka

Kehittyminen antaa ja motivoi jatkamaan, mutta jotenkin sitä vaan joskus tuntuu, että toisaalta odotan itseltäni enemmän, toisinaan taas osaan iloita siitä mitä tänne on tullut kirjoiteltua, toisinaan taas saan riittämättömyyden tunteita kun erehdyn selailemaan toisten blogeja ja kirjoituksia. Se on pirulaista se. Vertaaminen itseään toisiin. Onneksi en yhtään enää samalla tavoin kuin vielä puoli vuotta sitten, sen olen lähes saanut pois itsestäni revittyä vaikka helppoa sekään ei ole ollut. Välillä vain pitää muistaa taputtaa itseään olkapäälle ja sanoa, että mä riitän just tälläsenä, kirjoitin mä sitten blogia joka- tai joka neljäs päivä. Mä riitän koska minä olen minä ja sinä riität koska sinä olet sinä.

Perhosia ja voikukkia kaikkien alkavaan viikkoon, eiköhän taputeta toisiamme olkapäälle koska me riitetään just tälläsinä, eks nii? 

tiistai 5. huhtikuuta 2016

VIHREÄ KUIN VIIDAKKO

Tän hetken avainsana on meikäläisellä vihreä. Oli kyse sitten ihan smoothieista (ohje täältä), ruuasta tai sisustuksen elementeistä. Luulen, että keväällä on pieni osuutensa tähän vihreän innostukseen, enkä yhtään ihmettele, nimittäin ihanaa piristystä sehän tuo!


Viikonloppuna pyörähdettiin tyttöjen kanssa extemporee reissulla ikeassa ja ihan mahtia että käytiin! Nimittäin kyllähän sieltä muutamia super kivoja juttuja lähti kassan kautta kotiin. Mm. tuo pienokainen aloe vera kasvi (tuitui), sen kaveriksi vähän isompaa köynöskasvia (toi buddhakin löysi vihdoin paikkansa, se on niin tuitui), ihania lasisia laseja, vesikannua ja kaikkea muuta pientä tarpeellista. 

Kasveja olisin voinut ostaa ties millä mitalla, mutta koska tämän kämpän neliöala ei ole mikään suurin, niin muuten asuisin täällä kuin viidakossa jos saisin tuoda tänne kaiken maailman viher kukkais asetelmat. Tosin, ei sekään haittaisi. Kieltämättä se pieni appelssiinipuu jäi mieleen kummittelemaan. 

Pusspuss ja appelsiinejä kaikkien viikkoon!

Mites on teidän laita? Viherkasvit kattoon ja silleen?