torstai 30. kesäkuuta 2016

#ENNINJAMIKONHÄÄT

Kiitollinen, siunattu, onnellinen. Sellainen olo mulla on nyt viikonlopun jäljiltä.
Viikonloppu, joka piti sisällään tuntemattomia ihmisiä, uusia tuttavuuksia, paljon hymyä, naurua, onnen kyyneliä, kauniita puheita ja upeita koristeita, taijan omaisia hetkiä, paljon halauksia ja onnen toivotuksia.

Kauniita rakkauslauluja ja live esiintymisiä, hyvää ruokaa ja juomaa, morsiammen ryöstöä ja hää bingoa, peltojen keskellä vanhassa ladossa tanssimista, musiikin tahdissa laulamista ja crazy bailausta.

Vaalenpunaisessa taivaassa kylpemistä ja auringon laskua.


Kun mä silloin perjantaina lähdin matkalaukun kanssa perhoset vatsassa, tietämättä mitä perillä odottaa, voin sanoa, että viikonloppu ylitti ne pienimmätkin odotukset. Ylitin ennen kaikkea itseni, koska joo kyllä mua jäntti ihan pirusti lähteä matkaan yksin, yöpyä tuntemattomien luona vieraiden ihmisten kanssa. Ja voi kuulkaa kun mä meno matkalla satuin törmäämään mun matkaseuralaiseeni, oli jännityksen tuomat perhoset poissa. Juttu luisti ja sitä riitti, naurettiinkin että onneks me kummatkin ollaan aika puhuvaa sorttia. Perjantaina alku illasta pyörähdettiin joensuun keskustassa kattelemassa juhannus aaton meininkejä, onneksi meidän yömajoitus sijaitsi aivan keskustassa, joten pääsimme hyvin katsomaan mitä juhannuksen täyteinen joensuu oli meille annettavanaan.

Ihmisiä ja lavatansseja riitti, oli live bändiä ja vaikka millaista menoa! Valitettavasti kokkoa ei nähty koska päätettiin mennä ajoissa suihkun kautta nukkumaan tulevaa the päivää varten.

Ja joo, se itse hääpäivä... En voi muutakun kun kiittää ja kumartaa. Kun Enni kauniina valkoisessa mekossaan asteli alttarille isänsä käsipuolessa, en voinut muuta kun ihastella ääneen. Niin kauniina tämä neitoinen ja itse hääpari olivat. Kaikki meni aivan nappiin, sää suosi +28 asteella, ihmiset olivat hyvän tuulisia ja ottivat tälläisen vähän hukssa olevan espoolaisen avosylin vastaan. Naurua ja juttua riitti pitkälle yönhön asti.


En voisi olla onnellisempi, että sain kokea tälläiset kesähäät. Enkä olisi silloin puoltoista vuotta sitten uskonut kun Enniin törmäsin blogi gaalassa, vähän ujostellen tutustuen, että tulisin vielä jonain päivänä seuraamaan hetki hetkeltä tätä Ennin elämän varmasti ikimuistoisinta päivää. En olisi voinut uskoa, että blogin kautta löytäisin tälläisen ystävän. Joten kyllä, tämäkin harrastus voi yllättää ne villeimmätkin kuvitelmat.

Joten kiitos Enni, ja kiitos kaikki häähumussa mukana olleille! Te teitte viikonlopusta ikimuistoisen. Tämän juhannuksen tulen muistamaan nyt ja aina!

Ja hei, jos haluatte päästä kurkkaamaan ihan näin videon muodossa miltä tuo kyseinen päivä näytti niin käykääs kurkkaamassa tämä video! Mukana päivässä kulki tottakai valokuvaaja ja videokuvaaja ja aivan ihanan pätkän Samu Rytkönen onkin saanut aikaiseksi! - Meikäläisenkin nassu näyttää siellä vilahtaneen. Instagrammin puolelta #enninjamikonhäät löytyy myös lisää matskua tuolta päivältä!


Ja ai niin, arvatkaa kuka viettää juuri nyt tällä hetkellä ensimmäistä lomapäiväänsä? Niinpä, oi kuulkaa sanon minä!

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

HUOJENTUNUT

Toukokuun loppupuolella se iski, ahdistus, masennus, paha olo, iso möykky sykkimään rinnan alle, kuristava ote kurkussa, pieni piru joka istui päivästä toiseen mun olkapäällä.


En tiedä miksi, mutta ennen kuin kesäkuu oli edes alkanut, toivoin salaa sen olevan jo ohi. Miksi? Miksi mä haluisin että yksi ihana kesäkuukausi olisi jo takanapäin?

Mun sisälle kasvoi äkkiä pelko ja ahdistus, kun työsoppari päättyi kahden vuoden takaisessa työpaikassani, en nähnyt hetkeen mitään mitä olisi tulossa, hakemuksia lähetettyäni en saanut ainuttakaan haastattelu pyyntöä ja sähköpostini täyttyi vastauksista, ettei minua tällä kertaa onnistanut.


Kun uudet työkuviot alkoivat ja vanhoille kuvoille sanoin heipat, aloin vaistomaisesti suorittamaan arkeani. En halunnut tuntea, nähä tai tietää mitään. Tahdoin vain että duunit olisivat pian pulkassa ja aivot narikassa. Mitä enemmän surkuttelin työkuvioitani sitä enemmän möykky sisälläni kasvoi, pian kasvoi niin suureksi että aamulla noustessani olisin mielummin halannut vessanpönttöä kuin kahvikuppia. Olin pohjalla. Mikään ei kiinnostanut, inspannut, en halunnut tai jaksanut nähdä ketään, ja sillon kuin näin päällimmäinen tunne oli turhaunut ja ärtynyt olo. Yritin tsempata itseäni ja yritin väkisin olla onnellinen, mutta kun ei helvetti, en mä sitä vaan ollut.

Kyseenalaistin kaikki, itseni, osaamiseni, ystäväsuhteeni, tulevaisuuteni. Aivan kaiken ja mitä pidemmälle pohdin sitä enemmän menin solmuun itseni kanssa. Äkkiä puhuin itselleni läpiä päähäni ja etsin kaikista ja kaikesta ne huonot puolet. Se pieni piru oli tehnyt pesänsä olkapäälleni.


Ahdistuin tulevista suunnitelmista ja tapahtumista ja keräsin itseeni huonoa energiaa, jonka takia en nauttinut mistään mitä tein. Tuijotin vain kalenteria ja kelloa toivoen päivien olevan ohi nopeammin ja nopeammin.

Mutta nyt, kaiken tuon jälkeen olo on ensimmäistä kertaa helpottunut, jopa huojentunut. Nyt kun olen saanut kaikki valmiiksi tulevaa hää viikonloppua varten- mekon ja muiden asusteiden löydyttyä junaliput kädessä, voin huokaista, - olen valmis kesähäihin! Nähtävästi olen stressanut näinkin pientä asiaa jo yli kuukauden päivät. Nyt myös kun on enää viikko alkavaan lomaan, tuntuu että jaksan tämän loppuun, - kerran kun aloitin, viedään se kunnialla loppuun saakka.

En mä tahdo luovuttaa. En missään vaiheessa.


Ja tästä kaikesta en voi muuta kuin sanoa, että nyt olen taas entistä viisaampi. Viisaampi siinä että tiedän taas paremmin mitä haluan tai en halua tehdä työkseni, kenen kanssa haluan tai en halua viettää aikaani. Ja vaikka en vieläkään tiedä mitä syksy tai lähitulevaisuus tuo tullessaan, olen varma että sekin selviintyy, kunhan luotan siihen että asioilla on tapana järjestyä. Miksi ottaa stressiä siitä mikä ei ole vielä edes kohdalla vaan vasta vastarannan toisella puolella? 

maanantai 20. kesäkuuta 2016

AURINGONLASKUA JA VESIPISAROITA


Talviturkin heittoa jääkylmässä järvivedessä

Puusaunan lämpöä, tuoksua ja sen tuomaa raukeutta

Järjen liplatusta, lintujen laulua ja raikasta ilmaa

Hiljaisuutta


Auringonlaskua ja vesipisaroita

Perheen kanssa ajanviettoa

Uuden kylä kahvila "Mummolan" ihastelua

Kylakauppoja ja hiljaisia katuja

Peltoja ja metsiä silmän kantamattomiin

Rauhallisuutta ja kokonaisvaltaista rentoutumista


Nuoria valkoiset kaavut päällään

Paljon hymyä ja onnellisia kasvoja

Sukulaisia

Ihania kakkuja ja muita ruokia

Kuulumisten vaihtamista ja jälleen näkemisen reimua

Hyvää oloa ja arjen unohtamista


Voin melkeimpä sanoa, että arvasin kyseisen lyhyen viikonlopun järven ja metsän keskellä olevan paikallaan, se oli jopa enemmän kuin paikallaan. Se oli enemmän kuin tarpeellinen. Oli niin ihanaa olla hetken muualla, hetken poissa kotinurkista ja unohtaa arkikuviot ja muut kotitehtävät ja antaa vain olla. Hengittää puhdasta ja raikasta ilmaa - imeä siitä kaikki itseensä, heittää löylyä puusaunassa, pulahtaa kylmään veteen liian monta kertaa niin että ihoa kihelmöi, nauttia perheestä ja sukulaisista ympärillä, ihastella peltoja ja tyyntä järven pintaa jonka katselemisessa mieli lepäsi. Tälläisiä viikonloppuja lisää.

Oi että sanon minä 

perjantai 17. kesäkuuta 2016

TÄLLÄ HETKELLÄ

Pää täynnä ajatuksia, inspiraatiota, sanottavaa ja kerrottavaa. Niin paljon kaikkea mitä haluaisi tehdä ja kokea.

Mutta samalla, pää täynnä tyhjyyttä, inspiraatio kadoksissa, ei sanottavaa tai kerrottavaa, ei yhtikäs mitään. 

Myönnän. Olen väsynyt, olen poikki, olen hukassa oleva. Tällä hetkellä tahtoisin, etten juoksisi enää kellon perässä. Ettei mun tarvitsisi olla koko ajan aikaani edellä ja ehtiä tekemään kaikkea mahdollista.


Siinä vaiheessa kun löytää itsensä stressaantumasta joka ikisestä pienestäkin kotityö asiasta, töistä tai tulevaisuuden ajattelusta, tulee stoppi. 

Ja se on stoppi, mihin ei riitä pelkkä viikonloppu. Ei riitä kaksi päivää jollon saan vain olla ja tehdä mitä mieli lystää. Vaan tarvitsen enemmän kuin sen viikonlopun. Tarvitsen loman ja sen tuoman stopin. 

Tällä hetkellä pakkaan tavarani ja töiden jälkeen lähden kohti keski-suomea ja mökkiä. Ja kun palaan, voi olla, että olo on paljon helpotuneempi mitä se on viime aikoina ollut. Mutta just nyt tuntuu tältä.

kuvat: Laura Laukka

maanantai 13. kesäkuuta 2016

SITÄ MÄ TAHTOISIN OLLA

Mä tahtoisin pulahtaa.
Sukeltaa pinnan alle.
Tahtoisin tuntea sen painottomuuden.
Tuntea vatsanpohjassa sen kutkuttavan tunteen, jännityksen.



Mä tahtoisin pidättää henkeä.
Sitten hengittää ulos ja sisään.

Mä tahtoisin olla huoleton.
Helppo.
Vapaa.


Mä tahtoisin seikkailla ja leikkiä Indiana Jonesia.
Mä tahotisin kiivetä niin korkealle, että tuntuisi kuin leijuisin ilmassa.

Mä tahtoisin juosta leijonan lailla.
Päämäärä silmissä.
Pilke silmäkulmassa.


Mä tahtoisin tulla pois mun piilopaikasta.
Lopettaa murehtimisen,
huolehtimisen,
epätietoisuuden.

Mä tahtoisin olla huoleton, helppo ja vapaa.

Sitä mä tahtoisin olla.


kuvat: Laura Laukka

perjantai 10. kesäkuuta 2016

PALMUJA JA MAAILMAN VALLOITUSTA

" No niin, istukaas nyt siihen sohvalle. " - Äiti sanoo ja näyttää minulle ja viljelleni, että meidän pitäisi istuututa. Selvästi jotain yllätyksiä tulossa. Kun olemme istuutuneet, äiti vetää selän takaa matkalehden, mikä on täynnä hotelleja ja matkoja. Ja pian me kaikki kiljumme riemusta, lähdemme koko perhe ulkomaille, sinne missä on palmuja ja valkoista heikkaa. Vatassani lentää perhosia.


Ensi kuussa tämä tyttö pakkaa kimpsut ja kampsut ja lähtee sinne missä on valkoista hiekkaa varpaiden välissä, turkoosin sinistä merivettä ja auringon lämmittämiä mukulakivikatuja. Tänään varattiin nimittäin meidän poppoolle viikon reissu heinäkuun loppuun nauttimaan ja vain olemaan, lataamaan akkuja. Viimeinen vuosi ja varsinkin talvi ovat olleet meille fyysisesti mutta etenkin henkisesti raskaita ja oonkin täysin sitä mieltä että ollaan täysin ansaittu pieni breikki pois täältä, pois kotoa ja koti suomesta. 

Ja apua kuinka innoissani mä olen! Mielessäni jo maalailin aamupalaa hotellin altailla, auringon ottoa aamusta alkaen, aivan vieressä olevaa turkoosin sinistä merta, illalla tähtitaivaan alla nautittuja dinnereitä ja punaviini lasillisia. Ah mä niin odotan. 


Tänään myös loppui 3 viikon pesti lasten kerhossa ja voin sanoa, että huh mitä pyöritystä tämä viikot ovat olleet! Aika meni kuitenkin yllätävän nopeasti, mutta olen myös erittäin hyvillä mielin siirtymässä uusiin kuvoihin. Tosin lomahan ei ala vielä, vaan vielä pitäisi jaksaa muutama viikko kesäkuun loppuun asti, sekin lasten parissa.

Ennen kuitenkin lomalle lähtöä on tulossa vaikka ja mitä! Ensi viikolla hyppään autoon ja hurahdan viikonlopuksi keski-suomeen mökkielämään itikoiden ja puusaunan pariin, juhlittavana olisi myös erittäin kivat rippijuhlat! 


Kesäkuun yksi koho kohdista on kutienkin kahden viikonpäästä häämöttävä reissu ja vaikka juhannusta vietätäänkin pakkaan tavarani ja juhlamekkoni matkalaukkuun ja suuntaan yksin joensuuhun Ennin ja Mikon häihin!!! Siis mitä, kaverin häät? Oi kyllä! Ihan mieletöntä päästä oman ikäisen kaveri häihin!! Yleensä kun häissä oon käynyt muksuna ja nekin ovat olleet sukulaisten. Hieman jännittää lähteä täältä yksin "edustamaan" espoota sinne joensuulaisten joukkoon, kun aveciakaan ei ole, tosin tällä hetkellä maijoituinkin kahden mukavalta tuntuvan tytön kanssa, joten yksin mun ei suinkaan tarvitse majoittua. Uskon, että tämä viikonloppu on varmasti yksi sellaisista jonka tulen muistamaan aina. 

Joten, vilinää ja vilskettä tulossa. Ja niin kun mä itselleni lupasin, tämä kesä on elämisen arvoinen. 

tiistai 7. kesäkuuta 2016

IHAN VAA AVAUTUMINEN

Viimeset viikot ovat olleet jollain tavalla tosi kummallisia, erilaisia ja mun entisistä rutiineista poikkeavia. 

Oon elänyt aikalailla sillä fiiliksellä mikä on sillä hetkellä ollut, En ole lähtenyt treenaamaan, näkemään ystäviä, bilettämään tai mitään muutakaan jos se ei ole hyvältä tuntunut. Oon syönnyt mitä huvittaa, jätskiä illoin aamuin, ollut tekemättä kunnon ruokaa tai syönyt niin paljon bataatti ranuja että niistä olis riittänyt koko kerrostalon väelle. Oon keskittynyt töihin ja hahmotellut päässäni pelottavalta tuntuvaa sykysä, sanonut ääneen monta vuotta nuoremmille vasta perus koulun päättäneille, että on täysin ok jos ei tiedä mitä elämältään haluaa. 



Oon löytänyt itseni tilanteista, joissa olen ollutkin se järjenääni, sanonut toiselle että hei kuinka sä oikeesti jakasat ton kaiken keskellä? Pitäskö sun oikeesti pysähtyä? Oon myös löytänyt itseni tilanteista kun ei vaan inspaa, ei innosta eikä kiinnosta, katsonut sitä kaikkea kuin suurennuslasin takaa ja pohtinut mikä siinä ei innosta, jos ei innosta niin onko siinä sitten pakko roikkua mukana? 

Salaa kadehtinut, pitkästä aikaa. Se pirulainen on nostanut päätään, se epävarmuus ja se ärsyttävä ärrä päinen kaveri. Yleensä olen heti kättelyssä ottanut sen olalta pois, nostanut kaapin päälle ja kiinnittänyt sen raudoilla kiinni nurkkaan. Nostanut keskarit pystyyn ja näyttänyt että mä oon sua ylempi. 



Yrittänyt auttaa toisia, huomannut ettei toisella ole hyvä olla, yrittänyt olla se tasapainoinen kaveri mutta pian taas huomannut ettei toista voi pelastaa. Kaikkien tarpeita ei voi täyttää ja kaikista ei voi eikä jaksa huolehtia. 

Oon keskellä tyhjää tietä ärähtänyt ääneen erään kauniin v-mäisen sanan. Pyörästä hajosi kesken matkan vaihteet. Nähtävästi mun melkein 15-vuotta vanha Sandra merkkinen menopeli luulee tulleensa näin iän myöntä automaattiseksi. Kolmivaihteinen menopeli innostui vaihtamaan ylämäissä kolmoselle ja alamäissä ykköselle - aivan itsestään. Raukka kun ei oikein taida tietää ettei siitä manuaalisesta vaihteistoista automaattiseksi vaihdeta.

Oon kuunnellut niin paljon younghearted albumia, mutta kun siihen ei kyllästy ei sitten millään. Kellään samoja viboja kyseisestä bändistä? 



Oon myös huomannut sen että välillä äidin kanssa jutustelu on ihan rentouttavaa, sellasta helpottavaa höpinää. Ja oonkin tajunnut että nyt yli puoli vuotta asuneena yksin omissa nurkissani, kaipaan välillä vain sitä, että joku olisi samassa talossa kuin meikäläinen. En nyt meninaa sitä, että haluaisin välttämättä jonkun kanssa asua. Mutta sellanen, että kotosalla on joku muukin, esim äiti jonka kanssa voi vaihtaa muutaman hassun sanan kesken typerän mainoksen on ihan rentouttavaa. Nyt kun mä heitän niitä kommentteja kesken typerän mainoksen mun kasveille. 

Mä en ehkä tiiä onko tässä postauksessa sitä kuuluisaa punaista lankaa. Mutta tarviiko ees olla? Musta on niin mahtavaa, että nykyään blogeista löytyy ajatuksia, fiiliksiä, mietteitä ja läpän heittoa yhä enemmän. Semmosia juttuja mihin huomaa itsensä samaistuvan, semmosia juttuja mitkä voi heittää hymyn huulille tai antaa huojentuneen tuulahduksen pyyhkäistä ylitse. 
Mä päätin nyt antaa ajatusten virrata. Kenties jollakin teistä on jotain sanottavaa? Samoja fiiliksiä mitkä kutkuttelee tai kokemuksia jaettavana?

Joten ystävät rakkahat, sana on vapaa 

Ps. Ja tiiäettkö? Hiekkaranta ja auringoslasku on jotain niin renotuttavaa ja maagista, rakastan etten sanois.