lauantai 31. joulukuuta 2016

VIIMEINEN SIVU - 2016

 " Mä olen päättänyt, että vuodesta 2016 tulee parempi kuin edeltäjänsä. Sellainen vuosi, mitä haluan sitten vuoden loputtua muistella hymy huulilla, sellainen vuosi joka antaa kokemuksia, muistoja ja hetkiä. Naurua ja onnistumisia. Oivalluksia ja ihania ihmisiä mun ympärillä. "

- Linda 2015


Vuosi 2016 lähenee loppuaan ja valitettavasti vuosi sitten kirjoittamani tekstin pätkä ei pidä kokonaisuudessaan paikkaansa, vaikka kuinka niin toivoisin. 

En tiedä auttaako tässä lorut, sanat, muistot tai runot. Ehkä ei mikään edellä mainituista.

Olen vain helpottuneen onnellinen, että juuri tämä kyseinen vuosi kääntyy kohti loppuaan ja kirjalla on jäljellä enää viimeinen sivunsa, jonka jälkeen kirja suljetaan, sen nyörit solmitaan tiukasti kiinni ja haudataan jonnekkin kauas syvälle kaapin pohjalle.

Mutta, olihan vuodessa hyvääkin. Sitä on aina, välillä vain vähemmän.


Kiitos sinulle, joka olet seurannut tämän vuotista matkaani. Ehkä nyt on hyvä toivottaa juuri sinut, - vuosi 2017 tervetulleeksi. <3


torstai 29. joulukuuta 2016

JOULUN JÄLKEISTÄ AHDISTUSTA

Niin se joulu tuli, se tuli lämpimästi tuoden talon täyteen tuoreen kuusen tuoksua, vasta leivottujen piparien leipomista, se toi mukanaan joulu lauluja, odotusta ja jännitystä. Vastapainoksi se toi rauhaa ja rakkautta. Se toi toivoa ja iloa ja onnellisia kasvoja.

Niin se joulu tuli ja meni.


Sydämmellä tuntuu möykky, inhottava ja painava, joka saa onnellisenkin hymyn kääntymään alaspäin. Vaikka joulu olikin ihana ja lämmin henkinen, on mun ollut silti vaikea päästä oikeaan rentoon ja rauhalliseen fiilikseen. Jotenkin kaikki vaan ei tunnu miltään, loma ei tunnu lomalta, päinvastoin. Mielummin olisin töissä kuin pyörittelisin peukaloita kotosalla. Ärsyttää, että kerrankin kun on lomaa, en osaa nauttia siitä, mitä ideaa on pitää lomaa jos ei o minkäänlaisia loma suunnitelmia? Kaverit ovat töissä ja ties missä maailman matkailullaan...


Joulun jälkeinen ahdistuneisuus näkyy myös kasvoiltani, ihoni kukkii pahemmin kuin moniin moniin kuukausiin. Oikeen inhottaa peilistä katsoessani miltä kasvoni näyttävät. Valitettavasti mä olen sen verran pinnallinen ihminen, että jos mun ulkoinen olemus ei mua miellytä, se valtaa mut samantien negatiivisillä tunteilla. Ja vaikka en jouluna ruoka tai konvefti övereitä vetänyt, vaan päinvastoin erittäin kohtuudella nauttien, on jostain syystä mun naama erittäin huonossa kunnossa. Uskon, että se voikin johtua alitajunnaisesta stressistä ja ahdistuksesta eikä niinkään ruuasta mitä olen syönyt.


Uusi vuosikin on aivan nurkan takana, eikä mua kauheasti miellytä sitä edes juhlia. Olo kun ei ole nyt mikään maailman mahtavin, tuntuu, että itse meikkaaminenkin vastenmieliseltä puuhalta ja siksi olenkin viettänyt muutamat päivät täysin ilman meikkiä toivoen, että se edes vähän auttaisi tätä tilannetta. - Olisihan se kiva viettää uusi vuosi hyvällä fiiliksellä kokonaisvaltaisesti.

Lomaa mulla on edessä vielä ensi viikkokin. Kenties loppuviikosta käyntiä keski-suomessa ja rakkaan ystävni paluuta yli puolivuotiselta maailman matkaltaan <3


Huomenna olisikin luvassa Vain elämää konsertti äidin kanssa, joka onkin muodostunut jo meidän perinteeksi! Eiköhän se hymy jo sieltä löydy ja kenties lauantaina olisin jo paremmilla fiiliksillä. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu tältä. Tyhjältä.

torstai 22. joulukuuta 2016

KAKSI YÖTÄ JOULUUN

Näinhän se aika vaan kuluu, että itse aattoon on aikaa jäljellä enää vain huominen päivä! Tänään olikin ostamassa viimeiset lahjat ja taputtelin työt tältä vuodelta pakettiin viimeisen työpäivän merkeissä!

Vaikka joulumieltä vallitsevan sään takia ei ehkä ole niin paljon, kuin jos maa olisi valkoinen, uskon että viimestään aattoa edeltävänä päivänä pääsen joulutunnelmaan kuusen koristelun ja pipareiden leipomisen parissa!


Mulla alkoikin tänään kahden viikon loma!! Ei tunnu yhtään siltä, että loma olisi tulossa, jotenkin ei yhtään osaa vielä tajuta, että saa seuraavat viikot vain lomailla. Loman aijon pyhittää vaan olemiselle, kaikelle rennolle ja just sille mitä millonkin haluan tehdä! Ihanaa, ettei hetkeen tarvitse täyttää mitään velvotteita vaan saa olla ja olla.

Joulu pyhitetäänki meillä tuttuun tapaan perheen kesken olemiselle, hyvälle ruualle, kirjoille, elokuville ja rauhottumiselle, - täydellistä sanon minä! Joulun pyhät vietänki ihan koti kotona.

Elinen päivä menikin sängyn pohjalla, kun aamulla heräsin erittäin mojottavaan pääkipuun mikä ei tuntunut millään hellittävän, kamalaa, onneksi en joudu kärsimään tollasesta usein!


Onneksi tänään pääsin vielä töihin heittämään osalle lapsista ja työtovereista joulun toivotukset. 
Ja niin minä sanon nyt myös sinulle; nauti, rentoudu, vedä joulupukki suklaa överit tai älä vedä, nauti hyvästä ruuasta, lue uutta kirjaa jonka olet saanut lahjaksi tai katso perheen kesken animaatio piirrettyjä tai pelaa joka vuotista inhokki peliäni monopolia. Pidä villasukkia jalassa ainakin kokonainen päivä äläkä edes ajattele päällesi epämukavia kiristäviä vaatteita, ellet sitten aattona halua pukeutua siististi. Haistele kuusen tuoksua, mutta jos teillä ei oikeata löydy vaan muovinen ajaa tätä paikkaa osta kuusen tuoksuista hajustetta ja suihkuta se kuusi täyteen. Makoile sohvan uumenissa niin, että siihen painautuu kunnon jälki, vastapainoksi jos siellä teilläpäin on lunta, käy laskemassa pulkkamäekä! Täällä etelä-suomessa kun voi ihan hyvin vaikka pyöräillä aattona jos säässä ei muutoksia tapahdu..

Mutta ennen kaikkea, rauhallista, ihanaa onnen ja halauksien täyteistä joulua just sulle! Rakasta, - niin mäkin aijon <3

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

KUN ON LIIAN MONTA MINÄÄ - SOMEMAAILMAN MINÄKÖ?

Tiiättekö, kun joskus saatte kutinan, inpiksen, hyvän viban juuri sitä teidän juttua kohti? Ootte varmoja, että " jes, just tällästä mä haluan tehä tai tälläinen olla, tälläiseltä haluan näyttää". Juuri sellaisena on hyvä ja hyvä niin, ootte varmoja siitä ja teette töitä sen teidän jutun eteen pitääksenne sen sellasenaan.

No, entä kun huomaatte, että palaatte välillä takapakkia lähtöruutuun? Sinne mistä olit lähtenyt ja pättänyt ettet sinne nyt ainakaan enää palaa tai entä, kun huomaatkin olevas liian pitkällä tän uuden itsesi ja ajatuksesi kanssa, että sua alkaa epäilyttään. Meninkö mä sittenkin liian pitkälle häh?

Tarkennan. - Koska en usko, että saitte edes jutun jujusta kiinni tai jos saitte, niin psiteet siitä, - noin.




Mä kun oon vähän tällänen tuuliviiri, ja oonkin tässä vuosien mittaan huomannut, että on vähän niiku monta Lindaa. Erilaista sellaista, eri tilanteissa käyttäytyvää ja erilailla olevaa.

No sehän on selvää, että jokasella on se koti, koulu, työpaikka, kumppani ja kaveri - minä.
Mutta entä ku olis vielä se sosiaalisen median - minä? Blogi ja instagramm -  minä?

Joo-oh, tota nyt on ehkä vähän liikaa monta minää vai mitä?

Jokaisella varmasti muodostuu aikalailla ne omat persoonat millainen on missäkin tilanteessa, mutta välillä mua itseänikin hämmentää.

Ja no koska...

Instagammissa haluan olla hieman erilaisempi kuin täällä blogissa, esim usella bloggaajalla ig-tili on vähän niinkuin se blogin jatkumo, mutta mulla taas täysin päinvastainen. Ja kun mä vertaan esim mun blogin ja ign sisältöä niin mua hämmentää, että kumpaako mä olen? Tai haluan olla?

Tänne kun tulee helposti kirjoitettua ajatuksia, mietteitä, pohdintaa ja oman elämän iloja ja suruja. Vähän pelkistetympää ja siistimpää kuvamateriaalia. Sellaista omalla tavallaan kaunista materiaalia, kun taas ig-tilini täyttyy ties millaisista kännykällä napatuista fiilis tai tunnelma kuvista.



Mä rakastan kumpaakin puolta, mutta välillä olis helpompi heittää tännekkin jotain, "ei niin tarkkaan mietittyjä kuvia". Heilahtaneita otoksia, jotka on just siks heilahtaneita koska käsi tärisee liiasta nauramisesta.

Ja koska mä tajusin taas kerran, ettei mun tai mun blogin tarvi elää minkään bloxsin sisällä pelkäämällä, että sen reunat haurastuu pelkästä kauhusta ja epätasapinoisista kuvista ja muusta, päätin kuvittaa tämän postauksen juuri sellaisilla kuvilla.

Olkaapa hyvät <3


Ja hei, mua voi seurata instagrammissa; lindalku & snäpissä; linda.alku

maanantai 12. joulukuuta 2016

MYÖNNETTÄVÄHÄN SE ON

Myönnettävähän se on. 

Tai voisihan sen siis suoraankin sanoa.

Bloggailu on jäänyt pahemmin kuin olisin halunnut, - kuin olisin halunnut myöntää.
Asiaa ajattelin vasta viikonloppuna kun avasin ensimmäistä kertaa viikkoon koneen kannen, selailin vuoden aikana tullutta postaus määrää ja on sanomattakin selvää; se on säälittävä määrä siihen nähden mitä muut vuodessa postaavat.

Suljin koneen ja annoin olla. 


En muista millon viimeksi olisin ylipäätään käyttänyt konetta näin vähän, sähköpostit ja muut tärkeät asiat olen saanut hoidettua puhelimella joten läppärin käyttö on täysin jäänyt.

Ehkä myös senkin takia, että mua hävettää, ärsyttää ja inhottaa myöntää, että näinkin rakas harrastus on lähes jäänyt olemattomiin, minkä takia koneen avaaminen on ollut vastenmielistä.

Kyllähän sen kaikki tietää, että puolet vuodesta on pimeää ja valoa on juuri silloin kun olen töissä, kyllähän sen kaikki tietää, ettei ne kuvat ja teksit tänne ajatuksen voimalla tule, kyllähän se tiedetään, että usein kuvien ottoon tarvitaan kaksi ihmistä. Mutta entäs kun onkin vain yksi?


Tekstistä ei yleensä pahemmin pulaa ole, enemmänkin kuvista, - joka on aikalailla tän koko homman suola. Ainakin mielestäni kuvat tuovat usein enemmän kuin sanat antavat. Tai ehkä toisin päin, no kuitenkin, - ilman kuvia ei tee mieli postailla, koska kuka jaksaisi lukea blogia päivästä toiseen vanhoilla kuvilla tai ei kuvilla lainkaan? - Niinpä.

Niin kuin mä olen jo aikaisemmin kertonut, on mun työtahti tiukentunut tässä marras-joulukuun aikana ja usein oonkin koko päivän liikenteessä ja vielä valonpuutteen takia kuvilu onkin mahdotonta, mutta entä ne viikonloput? 

Muutama 2016 vuoden lemppari kuva.

Usein kun siihen kuvaustilanteeseen tarvitaan kaksiosapuolta, ei se pahemmin yksinään onnistu. Ja vaikka omistan ison kourallisen ihania ystäviä, on heistä vain muutama sellainen, joiden kanssa tykkään ja haluan kuvailla. En halua pakottaa ystäviäni kuvailemaan kanssani jos se ei heille tunnu luontevalta. Joten, näin on kuvien laita.

Äh. harmittaa ja pirusti. 

Mutta silti mä haluan jatkaa tätä, ainakin niin kauan kun se hyvältä tuntuu.

torstai 1. joulukuuta 2016

ENSIMMÄINEN JOULUKUUTA 2016

Sinun pois menostasi on ensi kuussa jo vuosi. - Vuosi.

Jos olisin ikinä tiennyt vuosi sitten, miten asiat menisivät en olisi uskonut.

Enkä usko, ymmärrä vieläkään.

Joulukuu 2015. Yksi elämäni raskaimmista kuukausista, jota harva päältä päin näki. Muistan ne punasilmäiset huonosti nukutut yöt ja tuskan tunteen, joka sykki rinnalla päivästä toiseen. Silloin ensimmäisen kerran asiat olivat niin huonosti, että romahdin kesken työpäivän. Annoin sen kaiken pelon ja tuskan tulla vulaana ulos ja ainut mitä sain sanotuksi ääneen oli " en halua, että hän kuolee".
Muistan ne työkaverin halaukset, ne jotka tuntuivat silloin suurelta avulta mitä tarvitsin, ensimmäisen kerran sanoin ääneen oman tuskani ja pelkoni.

Silloin hautajaisten jälkeen ajattelin naivisti, että vuoden kuluttua oloni olisi varmasti helpompi, olisi helpompi hengittää, - olla ja elää hyvien muistojen kanssa.

Ja nyt kun se vuosi lähenee aikarajaansa, tuntuu se minusta ennemmänkin kuukausilta. Sumealta pitkältä ajalta, jonka aikana olen käynyt lähes päivittäin tapahtumia ja muistoja läpi, lähes tahtomattani. Sellaisia, joiden olemassa olon toivoisin unohtavani.

Luin artikkelin, missä kerrottiin, että läheisen menettämisen ymmärtämiseen ja asian käsittelyyn voi mennä kolmekin vuotta, ellei enemmän tai vähemmän. Raskaimpia ovet merkkipäivät, juhlapyhät, joulut ja juhannukset ja niin edespäin. - Yhteiset merkkihetket, jotka vietetään yleensä perheen kesken.

Uskon, että tulee aika kun katson taakse päin, mielessäni ajan kultaamat muistot. 

Mutta päällimäisenä ajatuksena näinä kaikkina kuukausina on kuitenkin ollut olo, että milloin tämä helpottuu?

Ajan myötä, kaikki sanovat.

Ja ehkä se suru ei lähdekkään pois, sen kanssa on opittava elämään.

<3